Tulli ja valtiovalta vastustaa, mutta mua ei kiinnosta. Raahaan niin paljon nestettä tänne kuin haluan ja piste. Vain nöyrät ja kuolevaiset katuvat ja piste.

Entisen vaimoni kuulumisia

Heipsuli hei rakkaat lukijani.

Näin tänään jotain hyvin järkyttävää ja pelottavaa. Pakko kertoa se teille samantien!!

Noin kolme tuntia sitten menin Itä-Helsingin parhaimpaan italialaiseen ravintolaan nauttimaan pyhäpäivien jälkeisestä pizzasta.
Alkaa vituttamaan jo kaikki saatanan kinkut ja rosollit, ja pakkasessa on vielä 7 kilon kinkku jäässä sekä kaksi kolmen kilon tukkupakkausta rosollia. Hyvää joulua vaan sukulaismiehelle Matinkylään, kiitti kun jätit tulematta. Olin ajatellut, että kaksistaan vähän maistellaan tuontiviinaksiani ja katsotaan joulurauhan julistaminen uudesta televisiostani.

Mutta ei, niin ei.
Milloin on vaimosta ja lapsesta tullut tärkeämpiä kuin minä.
Ei teidän avioliitto kuitenkaan kestä juhannukseen asti ja vaimosi ja sun lapsesi on niin nähtyjä. Aina valittamassa ja mankumassa, tykki päähän, sanon minä.

No mutta takaisin asiaan. Menin tähän feikki-italiaanon pyörittämään pizzeriaan ja ajatuksissa oli tilata lemppari pizzani, eli kummisetä, extra anjoviksella, valkosipulilla ja majolla. Parantaa norsun kokoiset krapulat mieheltä kuin mieheltä ja niitähän tunnetusti minulla on, koska ryypystä en ole ikinä kieltäytynyt.
Kävelin vaakasuorassa vesisateessa kolme kilsaa, koska bussilippuni ja vanha uniformuni katosivat neljä päiväisissä joulujuhlissa, mutta se on jo toinen tarina.
Kolme kilsaa ja 40 minuuttia myöhemmin avasin pizzerian ulko-oven ja astuin rasvan ja kulttuurien sulatusuuniin. Tuulipukuja, kusisia pizzalättyjä ja väljähtänyttä olutta likaisen harmaissa tuopeissa olivat pöydät täynnä. Kaiken tämän roskan ja paskan kaapivat sisäänsä paremmat päivät jo eilistä ennen nähneet paikalliset ex-duunarit.
Mutta minä olen kansanmies ja en pienestä hätkähdä.
Kävelin suoraan tiskille ja kohdistin katseeni tiskin takana seisovaan italialaiseen.
- Kummisetä perhepizzana. Lisäksi lisätäytteeksi anjovista, valkosipulia ja majoo. Kolmostuoppi pöytään ja kai täällä käy lounarit, kysyin paikalliselta italiaanolta.
Vastausta en jaksanut odottaa, koska kieli- ja kulttuurimuuri, joten heitin lounarit italiaanon päälle ja taskuista muutamat kolikot vaivanpalkaksi ja marssin vapaana olevaan pöytään odottelemaan tilaukseni valmistumista.
Tähän asti kaikki mennyt kuten joka viikko aikaisemmin, mutta tarkastellessani katseellani muita pöytiä löytääkseni Seitsemän Päivää lehden luettavakseni, koin henkisen täystyrmäyksen.
Entinen vaimoni istui samassa pizzeriassa ja vielä ravintolan omistavan italiaanon kanssa omistajan pöydässä.
Omistajan pöytä on noin 30 senttimetriä korkealle korokkeelle rakennettu kahden hengen intiimi ja luokseen kutsuva pöytä. Olen aikaisemmi nähnyt kyseisen omistajan vikittelevän naisia ja tyttöjä kutsumalla heidät hänen "kapteenin" pöytäänsä nauttimaan herkullisesta pizzasta. Mutta minun vaimoni istumassa tässä kirotussa pizzeriassa, joka ei Italiaa ole nähnytkään. Heillä kahdella oli niin mukavaa, että jumalauta, kun veri kiertää nyt päässä, kun ajattelen niitä kahta.
En ole rasisti, en ole ikinä ollut, mutta tieto siitä, että vaimoni vaihtoi rehellisen suomalaisen työssäkäyvän metallisen mestariteoksen kapteenin eksoottiseen ostarijulkkikseen, jolla on kultakorut kaulassa, ranteessa ja korvissa, joka käyttää Iranilta tuoksuvaa hajustetta kaulalla ja jonka kainalot tuoksuvat rahalta ja menestykseltä.
Siis jumalauta mitä paskaa edellä mainittu on. Varmasti on sanomattakin selvää ettei kyseisen ostarijulkkiksen vanhemmat ole taistelleet tämän maan itsenäisyydestä. Ehei tulee tänne, perustaa ravintolan ostarilleni, vie vaimoni ja vielä, kun ajoin metallista mestariteosta, tervehti astuessaan metalliseen luukuttimeeni.

Ei siinä muuta voi rehellinen suomalainen mies tehdä kuin intervention.

Kävelin "kapteenin" pöytään ja esittelin itseni tälle ostarin superjulkkikselle. Kerroin hänen istuvan vaimoni kanssa ja se ei ole ikinä ollut suotavaa tällä ostarilla, varsinkaan jos haluaa elää vanhaksi ja nähdä ostarin peruskorjauksen.


Kerron loput myöhemmin, nyt tärisee kädet niin ja ajatukset on sodassa ja rakkaudessa.

Huomio, kuljettaja Erik Nyman

Pakkohan tässä on kommentoida Erikin kirjoitusta tämänpäiväisessä Metrossa. Lensi aamulla kahvit, puurot ja nuuskat Metrolehden sivulle lukiessani tätä. 

Ajettuani bussia vuodesta 1982 lähtien en voi olla kuin nauramatta matkustajille. Miksi juosta bussin perässä esimerkiksi Kurvissa? Ei tarvitsisi kuin seistä omalla paikallaan, niin kohta tulisi bussi juuri nenän eteen ja menisi samaan paikkaan kuin minun bussini.

Tällainen tapaus oli muutama päivä sitten Sörnäisissä. Nuoripari heilutti kättä, ja ajoin bussini aivan "keulille". Nuoret juoksivat kyytiini, vaikka minun takanani tuli kaksi bussia, jotka menivät myös Rautatientorille. He olisivat voineet nousta niihin ilman juoksemista.

Olen ottanut taas sen periaatteen, etten aukaise ovea, kun en saa siitä mitään kiitoksen sanaa matkustajilta, ja voin olla sen oven aukaisun takia sitten myöhässä jopa 10 minuuttia. Bussin täytyy kulkea aikataulussa, eikä bussin matkustajien aikataulun mukaan.

Eerikkikään ei ihan aina voi ovia avaamatta ajaa, joku varmaan jossain vaiheessa alkaisi kiinnittää huomiota siihen ettei Eerikin ajamalla linjalla ole koskaan ketään kyydissä. Tämänkaltaisia tapauksia on firman piirissä ennenkin ollut ja hyvin nopeasti ovat löytäneet tiensä ulos metallisen mestariteoksen komentohuoneesta kadulle. Aika taitava saa myös olla, jos Kurvissa avaa ovet ja on sen takia 10 minuutttia myöhässä. Ei näin Erik, ei näin.

Toinen huvittava piirre matkustajissa on se, että painetaan sitä pysähtyy-nappia jopa liki kolme kilometriä ennen pysäkkiä. Onkin ollut mielessä, että ajanko keskellä Lahdenväylää tien sivuun, avaan oven ja kysyn kuka on jäämässä pois. Viikin pysäkki kun on kuitenkin vajaan kolmen kilometrin päässä.

Lisäksi huvittaa se, että jos saavun esimerkiksi Rautatientorille, painetaan kelloa, vaikka ko. paikka on linjan päätepysäkki ja bussi pysähtyy automaattisesti sinne eikä jatka matkaa eteenpäin

Matkustajat selvästi tarvitsevat tietoa enemmän siitä milloin stop-merkkiä painetaan. Se tuntuu olevan niin hukassa että ehdottaisin matkustajille pakolliseksi ns. matkustuskorttia jota ilman ei lippua julkisiin kulkuneuvoihin myydä. Matkustuskortti pitäisi sisällään noin 1-2 viikon koulutusjakson joka tentittäisiin.

Ja nyt kertausta. Pysähtymisen merkinantonappia painetaan kun edellisestä pysäkistä on ajettu halutulle pysäkille n. 65 %. Tämä koskee tilanteita joissa pysäkin väli on 200-600 m. Mikäli pysäkin väli on isompi, niin nappia painetaan 200 metriä ennen pysäkkiä. Poikkeuksena hyvin pitkät pysäkinvälit (yli 2km) ja tie jossa nopeusrajoitus on 100 km/h - silloin painetaan 300 metriä ennen pysäkkiä. Mikäli pysäkinväli on alle 200 metriä niin silloin painetaan nappia kun halutulle pysäkille on ajettu edelliseltä pysäkiltä 50-65 %.

Keskustassa on lisäksi huomioitava liikennevalot. Mikäli esim. em. mainitusta pysäkinvälistä 65 % täyttyy juuri ennen punaisia liikennevaloja niin voi käyttää maalaisjärkeä ja painaa vasta valojen muututtua vihreiksi.

Ja ennen pääteasemaa ei sitten paineta pysähtymisen merkinantonappia! 

Olenkin miettinyt, että kumpaa tässä pidetään idioottina – kuskia vai matkustajaa?

Erik vastasi itse kysymäänsä kysymykseen.

 Vai ajatteleeko asiakas, että ei se tuo idiootti kuski ymmärrä pysähtyä, jollen paina kelloa kilometrejä ennen pysäkkiä tai päätepysäkille saavuttaessa.

Lisäksi, taitaa monella asiakkaalla olla tietämättä, että joukkoliikennelaki kieltää alkoholipitoisten juomien juonnin joukkoliikenteessä. Siitä huolimatta koko ajan tulee oluttölkki kädessä asiakkaita kyytiin. Lisäksi se tölkin aukaisu kuuluu tosi hyvin kuljettajalle, eli ette voi juoda salaa.

Lisäksi vaarannatte liikenteen, koska joudun peilistä seuraamaan kuka siellä juo, ja sen jälkeen voin poistaa ko. asiakkaan kyydistä.

Kuljettamani karja

Kuljettamani karja

Oletteko kiinnittäneet huomiota, rakkaat lukijani, noustessanne metalliseen työväenristeilijään, että ette tunne komentokeskuksessa puurtavaa kapteenia henkilökohtaisesti. Olette ehkä kuulleet kylmyyttä hohkavan marraskuisen masentavan tuulen kuiskaavan hänen nimeänsä tai vaihtoehtoisesti olette pystyneet tavaamaan sukunimen, joka lukee hänen nimilaatassaan sydämen yläpuolella, heti siinä kuljettajainjärjestysnumeron alapuolella. Tarkoituksenani on saada teidät rakkaat lukijani ja matkakortinhaltijat ymmärtämään miten erilaista elämää me elämme, johtuen yhteiskunnanrakenteista, jotka ovat mittasuhteiltaan suurempia, kuin kuljettamani metalliset mestariteokset yhteensä. Älkää luulko väärin, haluaisin tutustua kuljettamaani massaan, mutta meillä ei ole mitään yhteistä ja niin se on tarkoitettukin.

Kaikkialla huomiota herättää metallisen mestariteoksen eräs seikka; kaikkialla näette kaksi erillistä ihmisluokkaa, joista toisen tapaa aina komentokeskuksen voimaa ja valtaa symboloivalta komentopenkiltä ja toisen metallisen mestariteoksen hämärästä ja viheliäisestä ruumasta, mikä taas selittyy sillä, että nämä viimeksi mainitut varojen ja koulutuksen puutteessa ovat ajautuneet työttömyyden, epätoivon ja narkomanian savuiseen maailmaan.

Se ero meidän välillämme on rakkaat lukijani, mutta turha siitä on masentua, et voi asialle yhtään mitään.

                      Kahtiajako vaikuttaa heti ihmiskarjan astuessa rahvaanristeilijään. Rakkaiden lukijoideni on vaikea ymmärtää minun kirjakielimäistä, rationaalista, positiivisen kopeata puhettani, jos ei ole kuullut muuta kuin torimyyjien, kapakoiden ja ostareiden karkeaa, köyhää, säännötöntä murretta. Yksinkertaistettuna EN pysty ymmärtämään teitä ja toiseksi, sillä ei ole merkitystä, haluatteko lasten vai aikuisten kertalipun. Myyn aina ja vain kuljettamalleni massalle aikuisten seutulippuja. Kyllä siinä köyhää ja vaivaista vituttaa, kun totutun kahden euron ja seitsemänkymmenen sentin tilalle iskeytyy tuplahinta. Siinä sitten keräämään lisää pulloja ostarin takaa tai vaihtoehtoisesti kävellään metroasemalle ja luikahdetaan rottamaisesti oranssiin kumiletkuun. Tärkeintä on pitää jonkinlainen taso ja se tarkoittaa etten kyyditse tuulipuvussa kahisevia yksinhuoltajaäitejä. Mielelläni katselen ja annan heidän palvoa ja antautua minun lihallisille haluilleni Itäkeskuksen yöelämässä, mutta lastenkärryjen liikuttamiseen ei tarvita polttomoottorin työntöapua. Kaikki eri vähemmistöt, niin rotu- ja seksuaalivähemmistöt, jos on pakko olla erilainen, niin sen voi todistaa muualla kuin metallisen mestariteoksen ruumassa. Yksinäisten miesten kohdalla en edes hidasta vauhtiani, tuskin edes noteeraan heidän olemassaoloaan. He ovat korkeintaan kusinen lammikko, jonka yli paahdan kahdeksankymmenen kilometrin huippunopeudella.

Jos minulla olisi mahdollisuus, heidät kaikki mustaan aukkoon pakottaisin.

Itse asiassa vain talvisodan veteraanit, jotka ovat vuodattaneet nesteitään Karjalan katajaiseen multaan, ovat oikeutettuja matkustamaan oikealla puolellani kaikkivoivassa komentokeskuksessani. Koska heitä me saamme kiittää kaikesta mikä ympäröi meitä. Itsekin kiitän joka ilta rukouksissani talvisodan veteraaneja. Tarkoitusta varten ostin kirjan, johon on merkitty nimeltä jokainen silvottu ja lopetettu talvisodanveteraani. Eilen rukoilin Pasi Metsäsen silvotun ja rei’itetyn veteraaniruumin muistolle ja jahka saan kirjoitettua päivityksen valmiiksi on vuorossa rukous Niklas Metsäsen muistoa kunnioittaen.

Eli nyt.

Samoin kuin kilometrejä ahnaasti nielevä metallinen temppeli, lähiöravintolassakin läsnäolijoita yhdistää yhteinen mutta ulkoinen päämäärä: matkatovereilla se on määräasema, ravintolavierailla humalan kyllästämä seurallisuus. Yhteisen päämäärän sisältö eli matkan tarkoitus kuitenkin vaihtelee kanssamatkustajasta toiseen. Yksinkertaistettuna on tultu juomaan, kukin eri syistä.

            Juuri edellä mainituista syistä rakastin elämääni. Päivisin kuljetin suomalaisia turvallisesti ansaitsemaan elantoansa sieluja tuhoavaan tehtaaseen ja hämärän tultua laskeuduin, kuin Jeesus vanhassa testamentissa, kuolevaisten joukkoon. Olin pidetty, rakastettu lähiöni työnsankari. Kaikilla mittareilla voitin jopa naapurikansamme sankarityöläisen Aleksei Stahanovin.

Stahanov oli Neuvostoliitossa vaikuttanut kaivosmies, joka 3. Elokuuta 1935 lapioi ennätykselliset 102 tonnia hiiltä viidessä tunnissa ja neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Mikä oli neljätoista kertaa enemmän, kuin mitä tavallinen kuolevainen pystyi Neuvostoliitossa lapioimaan.

Mutta hänhän oli vain ja ainoastaan kaivosmies. Kuka tahansa pystyy kaivamaan maata, siihen ei mitään taitoa tarvita. Toista se on meillä, kuolemattomilla linja-automiehillä, joiden pitää käydä vaativa koulutus ennen komentokeskukseen astumista.

Onko lapiomiehillä koulutusta?

Aivan.

Kunnioituksestani kertoo jotain se miten ravintolan vahtimestari napsautti jalkansa yhteen ja tervehti minua aina kunnioittavaan sävyyn, astuessani tavallisten kuolevaisten alkoholilla voideltuun olohuoneeseen. Näin vahtimestarin silmistä kateuden aiheuttaman pupillien laajentumisen ja hämmennyksestä johtuvan käsien tärinän, antaessani univormuni merensinisen päällystakkini hänen huostaansa.

Vahtimestari, sekä muu ravintolan henkilökunta eivät voineet millään uskoa, miksi saavuin iltaisin heidän ravintolaan. Olen aina muistuttanut itselleni, etten anna kaiken saamani kunnian ja arvostuksen muuttua ylimielisyydeksi tavallista ihmistä kohtaan. Kuten ensimmäinen ja kuuluisin, meistä ihmisten liikuttajista, Jeesus ja hänen taivaallinen kaikkivaltias vuoromestari Jumala, olen nöyrä, metallisen komentokeskuksen liikkeellepaneva voima.

Hyvä hyville ja paha pahoille.

Ravintolan asiakkaat, joita olin kuljettanut päivällä, osoittivat iltaisin kunnioitustaan minulle ainoalla tavalla, jonka he osasivat, eli voidellessaan minua alkoholilla. Minun ei ole ikinä tarvinnut käyttää maallisia keinoja tyydyttääkseni elämän janoani. Kuljettamani ihmiset toivat minulle, kiitollisuuden kyyneleet kasvoillaan valuen, menovettä.

Metallinen komentokeskus vaatii toimiakseen minun lisäkseni, pyhästä maasta pulppuavaa korkeaoktaanista seosta, johon on jalostettu Jerusalemin henkevyyttä ja oikeaoppisuutta.

Suoriutuakseni komentokeskuksen komentajana tarvitsen samasta pyhästä maasta versovaa jumalallista työntövoimaa, jota nautin tuontiviinin ominaisuudessa.

            Sellaisia olivat kunnianpäiväni nöyränä kansan palvelijana Jakomäen kylässä. 

Mieti miten matkustat metallisessa unelmaristeilijällä!!

On monia tapoja liikkua pitkiäkin matkoja Helsingissä.

Suosituin tapa on aina ollut kiipeäminen metalliseen työväenluokanristeilijään, 

kaikki eivät kuitenkaan ole tervetulleita kuusipyöräiseen todeksi muuttuneeseen utopiaan,

yksi piippaus ja vihreä hyväksyntä = tervetuloa,

kaksi piippausta ja punainen hälytysvalo = hyvästi

Humalassa matkustamista ei voita mikään, paitsi jos humalan sekaan on sekoittunut narkomaniaa.

Humalamatkustamisen lisäksi itseään ja muita matkustajia voi suojella narkomanian pahalta hengeltä kuvan kaltaisella revolverillä. 

Humalamatkustaminen aseistettuna ja jatkuva rukoileminen ovat varma yhdistelmä perille pääsemiseksi.

Taisteluni I

Unelmani ja Lapsuuteni

Rakkaat lukijani haluaisin kertoa teille unelmistani, joita minulla oli pienenä aloittelevana linja-autonkuljettajana. Tämä sen takia, että tutustuisimme paremmin. Tehän olette jo vuoden päivät kulkeneet virtuaalisesti kyydissäni ja harvoin minulla on ehjät ja tasapainoiset ihmissuhteet kestäneet yli vuotta. Paitsi tietenkin rakkaaseen emeritus vaimokkeeseeni. Minun vihani ja rakkauteni, tuleni ja kylmyyteni, taivaani ja helvettini.

Nyt ei kuitenkaan takerruta häneen, vaan puhutaan jostain paljon mielenkiintoisemmasta, nimittäin minusta.

Tästä se alkaa..

Pienenä poikana unelmoin bussilipusta, koska asuimme Jakomäen kalliovuorilla ei tämä tullut kysymykseen, eikä unelmani toteutunutkaan vuosikausiin. Jokainen jouluni Kankaretiellä päättyi sydämen repivään pettymykseen, koska joulupukkia Kankaretiellä ei näkynyt, eikä myöskään lahjapaperiin käärittyä bussilippua. Kuitenkin olin optimistinen jo lapsena ja en antanut vastoinkäymisten viedä toivoani omasta bussilipusta.

Ensimmäisen bussilipun sain vasta kuusivuotiaana, kun löysin kotirapustamme päihdemyrkytyksen saaneen isäni. Tiesin hänen taskustaan löytyvän bussilipun ja oikeassahan minä olin, varmastikin se linja-automiehen kuuluisa kuudes aisti auttoi minua. Tämän jälkeen ei isä sitten hirveästi bussilla Jakomäestä Kontulaan hurvitellut. Koko perheemme oli tyytyväinen tulokseen. Saimme isän takaisin kotiin, sekä hän jätti vähäksi aikaa läträämisen vähemmälle ja ironisesti usein ihmettelimme bussilipun kohtaloa.

Kuusivuotiaana sain vihdoin omalla nimelläni varustetun bussilipun. Se oli tehty suomalaisesta pahvista ja sitä koristi minun hymyilevä naamani. Sattumaa vaiko kohtaloa, mutta se oli samalla myös ensimmäinen kuva minusta. Itse kallistun ennemmin kohtalon merkitykseen. Ensimmäinen omakuva ja bussilippu, se oli minulle dream come true, kuten Hollywood elokuvissa usein valkoisille ja söpöille keskiluokkaisille lapsille tapahtuu.

Kuitenkin nälkä kasvaa syödessä, niin myös unelmat ja tajusin jo kuusivuotiaana, ettei bussilippu ole unelmoinnin arvoinen. Unelmani kasvoi pahvisesta ja hieman käpristyneestä bussilipusta tonnien painoiseen metalliunelmaan. Halusin päästä kuljettamaan tätä maagista ihmettä, jota myös linja-autoksi kutsutaan, joka on metalliin verhottu unelmani. Kestin kaikki lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet ajattelemalla unelmaani, ja voitte uskoa rakkaat lukijani miten paljon kärsimystä Jakomäessä kohtaa nuori linja-autonkuljettajan alku, joka ei ole kiinnostunut kellarimurroista ja kirpeästä kiljusta. Olin nuorena niin sanottu outsider, eli ulkopuolinen. Tänä päivänä minua varmastikin kutsuttaisiin potentiaaliseksi kouluampujaksi, mutta rakkaat lukijani, tietänette varmastikin ettei tämä Kauko viattomia tähtää.

Mutta takaisin unelmaani, unelmaani kuljettaa suomalaisia, sykki sydämessäni. Se pyöri päässäni päivittäin. Keräsin lehdistä bussikuskien haastatteluja ja valokuvasin kamerallani koko nuoruuden Jakomäessä pyöriviä metallisia palatseja, jotka olivat arvokkaampia, kuin yksikään asunto Jakomäen kalliovuorilla. Lopulta valokuvia kertyi toistakymmentä valokuva-albumia ja huoneeni seinät oli peitetty rohkeilla linja-autokuvilla.

Muut fanittivat rohkeasti Dingoa ja kävivät Tavastialla keikoilla, mutten minä. Minä pyörin nuorena 77:n päättärillä ja otin kuvia Länsi-Saksasta tuodulla Nikon kamerallani metallisista unelmistani ja unelmaani kuljettavista rautaisista herrasmiehistä.

Metallin- ja raudanyhdistelmä, voiko kovempaa olla. Ei, ei todellakaan.

Ai, että ne oli aikoja. Tulee aivan tippa linssiin, miettiessäni kaikkia niitä viikonloppuja, jolloin sai valvoa myöhään ja pystyin täysillä antautumaan harrastukselleni.

Pakko todeta parhaimman muistoni liittyvän 77:n Jakomäen päättärille. Pitkän mankuamisen jälkeen sain kotiväeltä luvan telttailla viikonlopun ajan, kunhan telttailen lähellä kotia. Tämähän kävi minulle mainiosti, olihan 77:n päättäri samassa kaupunginosassa.

Muistan miten vuosia sitten, perjantaina koulun jälkeen hain kodista eväät, teltan, kamerani ja alanlehtiä. Olin jo ennen ruuhka-ajan alkamista teltta pystyssä 77:n päättärillä. Telttapaikkani oli linja-autonkuljettajien tauko-ja käymäläpaikan vieressä. Tuohon aikaan kuljettajat olivat jumalasta seuraavia ja linja-autoissa manuaalivaihteet, joten eivät sotia käyneet sissikuljettajat tarvinneet nykyisen kaltaisia palatsimaisia taukopaikkoja, joissa on lämmitys ja moderniin aikaan sopivat mukavuudet. Nuoruuteni aikoihin päättäri oli pelkästään kääntöpaikka keskellä metsää. Mukavuuksia ei ollut, ne piti itse rakentaa ja tämän takia olivat sissikuljettajat kaataneet pari mäntyä metsästä, joista olivat rakentaneet laavun ja laavun viereen käymälän katoksella varustettuna. Ne olivat rehellisiä aikoja, edelleen syljettää, kun kollegat heti valittavat ettei päättärin bajamajaa ole tyhjennetty. Hei herätys, joku roti tähän hommaan. Meidän tehtävä on kuljettaa, ei istua bajamajassa, jos ei kiinnosta, take a hike, eli kävele, älä kuljeta.

Takaisin asiaan, leirini perustin sissikuljettajien laavun viereen. Telttana minulla toimi Aku Ankka lehden tilaajalahjana saamani kirkkaan keltainen teltta. Muistelisin ettei minun kauaa tarvinnut alan lehtiä lukea, kun kuulin ensimmäisen metallisen unelman lähestyvän.

Unelmienviikonloppuni oli alkanut. Jos vain tuolloin olisin tiennyt siitä viikonlopusta tulevan elämäni paras viikonloppu, jonka tulisin muistamaan koko elämäni, olisin videoinut sen alusta loppuun.

Edelleen kulkee kylmät väreet lävitseni miettiessäni tuota viikonloppua. Kaksi kokonaista päivää sain kuunnella sissikuljettajien iskevän tarinaa jatkosodan taisteluista Kannaksella tai vaihtoehtoisesti vähemmän tappajanoloisen kuljettajan antavan viiltävän analyysin joukkoliikenteen eroista Helsingin ja Tukholman kaupunkien välillä.

Yön tullen tein nuotion, josta sissikuljettajat nauttivat ja kehuivat miten hyvän nuotion olin tehnyt. Kuulemma monella nousi mieleen muistot Kannakselta ja Aunuksen miehitysalueelta, kun haistoi hiilidioksidin, jota kuun hohteessa kimmeltävät metalliset unelmani päästivät moottoritilasta, nuotion loimujen äärellä. Kuljettajat ja metalliset palatsit vaihtuivat yön aikana tiuhaan, mutta 77 palaa aina päättärilleen, joten kertaakaan en ollut yksin. Yksikin kuljettaja totesi enteellisesti, että minusta saisi hienon linja-autonkuljettajan.

Ja sehän minusta tuli, mutta sehän minä olin, ai helvetti, että vihaan imperfektimuotoa, kun puhutaan ammatistani ja elämästäni. Minä olin, mutten ole enää linja-autonkuljettaja. En nyt pysty enempää kirjoittamaan, muistojeni haavat ovat auenneet liiaksi jatkaakseni elämäni tarinan jakamista teille, rakkaat lukijani.

Röstö

Bussikuski ryöstettiin aseella uhaten Helsingin Kannelmäessä

Otsikko sen jo kertoo.

Häikäilemättömät matkakortittomat narkomaanihtavat ovat iskeneet jälleen yhteiskunnan tukipilareita vastaan. 

Alan olla jo raivoissani, hyvin raivoissani. Asteikolla yhdestä sataan, lukema on jo punaisen puolella.

Ensimmäinen ryöstä meni jo ironian piikkiin, mutta joku raja tähän hipsteröintiin. Jos tämä vielä jatkuu, on tuloksena ruumiita ja paljon. Puhun nyt suurista ruumiskasoista, yli metrin korkuisista.

Seuraavalla kerralla voi olla, että yhteiskunnan tukipilari ampuu takaisin ja ketä sitten syytetään?

Aivan, olet oikeassa rakas lukijani.

Itsekin ajaessani itäisiä kuolemanlinjoja 80N-98N, olin aseistautunut. Tietenkään laki, joka on meitä linja-autonkuljettajia vastaan ei tätä hyväksy, mutta lakikirjat ovat turhia liikkuvissa metallisissa paratiiseissa. Homma on sama, kuin laivoissa. Kapteenin käskyä on toteltava. Sama käytäntö oli aina minun ohjaamissani luukuttimissa. 

Kuten idolini Stalin tapasi sanoa "Luottamus hyvä, kontrolli parempi".

Tätä ohjetta olen noudattanut parhaani mukaan ja kas kummaa minua ei ole ikinä ryöstetty. Korkeintaan heitetty kaljapulloilla, syljetty naamalle, lyöty, potkittu, käytetty kehonrakentajaporukan toimesta hyväksi päätepysäkin välittömässä läheisyydessä, puhalletettu aseistetun haalariporukan toimesta, epäoikeudenmukaisesti viety ajolupani ja niin edelleen, mutta ryöstetty ei ole.

Tahtoisin näin viestin loppuun lausua rukouksen ryöstetyn bussikuskin puolesta, koska harva tuskin tietää, joutuvat ryöstetyt kuljettajat korvaamaan varastetun rahasumman, jos ryöstösaalista ei saada takaisin. Tämä on varsinkin perheelliselle yhteiskunnan tukipilareille huomattava ongelma. Mitä yhteiskunnan tukipilari pystyy tekemään, jotta voi maksaa takaisin ryöstetyt rahat.

Aivan, olet oikeassa rakas lukijani.

Hän joutuu ryöstämään kollegoitaan. Olette todistamassa rakkaat lukijani surullista tekojen kehää, jonka seurauksena bussiryöstöt tulevat yleistymään. Sama ilmiö tapahtui 1983 keväällä.

Huhtikuussa narkomaanikko ryösti kollegani illan viimeisellä vuorolla. 

Jo heti seuraavana päivänä joutui kollegani ryöstämään parhaan linja-autonkuljettaja ystävänsä maksaakseen ryöstetyn rahasumman ja hän joutui toimimaan samoin. Vuoden lopussa jokainen Helsingin linja-autokuljettaja oli ryöstetty vähintään kerran. Kierre loppui minun kohdallani. Tajusin etten voisi ryöstää ketään helsinkiläistä yhteiskunnan tukipilaria, joten ostin lipun Lahteen menevään kaukobussiin ja Jakomäen kohdalla ryöstin hänet. Näin ryöstelyn kierre loppui Helsingissä ja siirtyi vaivaamaan kaukoliikennettä, mutta sehän ei ollut enää meidän helsinkiläisten tukipilareiden huolenaiheena.

Ai niin se rukous, taitaa jäädä ensi kerralle.

Kateelliset vihaavat minua, kuin hip hop artisti Chekiä

Rakkaat matkakortinhaltijat

Minua on syytetty valehtelijaksi tällä viikolla useasti. Olenko minä valehtelija?

Vastaan itse esittämääni kysymykseen. En ole.

Mainitsin edellisessä päivityksessäni juhlivani Hartsan kanssa menestystäni seurustelu- ja viihderavintola Ugly Duckilingissa. Tämä tietenkin keräsi ravintolaan mittavan määrän lukijoitani. Ensimmäistä kertaa ravintolan historiassa oven ulkopuolelle syntyi vähintään viiden hengen jono. 

Oli erittäin mukavaa tavata teitä, rakkaita lukijoitani, face to face. Mutta jos jotain vihaan, on se minuun kohdistuva arvostelu, koska se on asiatonta. Muutama lukijani tuli esittäytymään istuessani Hartsan kanssa pöydässämme. Tämä olikin ainoa kohtelias ele näiltä entisiltä lukijoiltani. 

Nykyisin pidän teitä lukijavihaajina ja turha odottaa kyytiin pääsyä minulta. Heti, kun vain saan korjattua asiani ja pääsen kuusipyöräisen kaksiakselisen alumiinin ja teräskehikon muodostaman jumalallisensymbioosin komentokeskukseen. 

Tulen kieltämään teidän pääsynne kuljettamaani yhteisöön. Nämä lukutaidolla varustetut vihaajat tulivat syyttämään minua valehtelijaksi. Sanoivat minun valehdelleen kaiken. Voitteko uskoa, minä en ainakaan millään voisi uskoa lukijoitani näin kateellisiksi. 

Heidän mielestä valhetta oli ammattini, kokemukseni, nimeni, siis kaikki mitä olen tänne kirjoittanut.

Totta kai, te rakkaat oikeamieliset lukijani tiedätte minun olevani mies sanojeni takana. Olenhan sentään kuljettanut osaa lukijoistani aina vauvasta oman auton hankkimiseen asti. Te tunnette minut, te voitte luottaa minuun.

Minä olen sinä ja sinä olet minä ja yhdessä olemme kaikki suuressa maapallon kokoisessa mestariteoksessa ja minä kuljetan sinua ja sinä kuljetat minua koko elämämme kestävällä linja-automatkalla.

En ole vihainen vihaajilleni, olen vain pettynyt, miten kateellisuus voi nousta ihmisellä pakkomielteeksi. Kateellisen vihaajan elämä on lyhyt ja kusenkeltainen, sen voin sanoa.

Tiedätte kyllä keistä minä puhun ja jos nyt tunnet omatunnossasi piston, sanon sinulle, vielä ei ole myöhäistä. Sinulla on vielä aikaa hyvittää aiheuttamasi vääryys minulle. En ole pitkävihainen, olen periaatteen mies, joita tämä maa tarvitsee. 

Tämä maa ei tarvitse sinua.

Ajattele hetken aikaa kirjoittamaani ja ole kerrankin rehellinen itsellesi ja toimi sen mukaan.

Seuraavaan päivitykseen tulee hieman positiivisempaa tekstiä.

HÄLYTYS

Taas se tapahtui, nimittäin metallisen teräslaivan onnistunut ryöstö. Tätä nykymeininkiä voisi merrata kiusalliseen merirosvoukseen, jota harrastetaan Somalian rannikon edustalla ja Kiinan merellä. Mutta että Suomessa, meidän Suomessa, merirosvojen suomenserkut ryöstelevät viattomia teräslaivojen kapteeneja.

Olen tällä hetkellä surullinen, hyvin surullinen. Sekä urhean linja-autoa kuljettavan kuljettajan, että kahden matkakortittoman miehen puolesta.
On totta, että ongelmana on seutuliikenteen kovat hinnat. Varsinkin ironisesti alkoholisoitunutta entistä ja tulevaa linja-autonkuljettajaa ongelma koskettaa henkilökohtaisesti.

En itse pysty menemään laillisesti serkkumiehen luokse Espooseen tinaamaan liukasta. Hinta on vain liian kova, jopa minulle, niin miten kova hinta on sitten tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, joilla menee minuakin huonommin.
Minun on pakko aina etsiä Kampin teräslaivasatamassa vanhoja kertalippuja roskiksista ja lattialta. Usein tämä proseduuri menee kivuttomasti. Tämän jälkeen joudun vielä jännittämään huomaako metallisen_teräslaivan_capitaano tekemääni pientä "toimenpidettä". En koe olevani varas, kun matkustan "ikäänkuin" "ilmaiseksi" linja-autolla ja sitä paitsi jokuhan on sen matkan joskus maksanut, ei se haittaa jos itsekin matkustan pari kilometriä vanhalla lipulla.

Toista se oli silloin, kun itse vielä aktiivisesti liikutin, kääntelin, peruuttelin 20 metrin pituisia yksirunkoisia koko kansaa kuljettavia työläisten palatseja.
-Ei lippua
-Ei pääsyä 
Mutta he olivatkin työttömiä ja haisivat narkomaaneilta, eli täysin eri tilanne, kuin minun tapauksessani.
Täysin.
Ja sama pätee myös hevareihin, vaikka olisi ollut lippu -EI PÄÄSYÄ! Sen verran pitää matkustajalla olla kunnioitusta kaikkivaltiaaseen ettei laita pelkkää mustaa päälle ja kuuntele norjalaista kirkonpoltto musiikkia.

Mutta takaisin bussilinja aikataululleen ja linjat pitää ajaa, kuten vanha ystäväni bussikoulun ajoilta huudahti. Ne oli aikoja ne. Kaikki bussit kävivät korkeaoktaanisella öljyllä. Päästörajoituksia ei ollut (hyvä asia) ja vuoroja sai ajaa niin paljon, kuin halusi (hyvä asia).

Niin tarkoitukseni oli kommentoida ettei metallista koko kansan liikkuvaa palatsia tulisi aseella ryöstää.
Paitsi, jos todellakin on kova rahantarve ja kolikot kelpaavat. Mutta väkivaltaa ei saisi käyttää, paitsi, jos el_capitaano_metallisen_kovuuden päättää vastustella. Tällöin voisin sallia hieman väkivaltaa kuljettajaa kohtaan, mutta päähän potkiminen ei tulisi kyseeseen. Paitsi, jos metallisen_kovuuden_ilmentymä pitäisi viimeiseen asti kiinni kolikkopussista, silloin voisin nähdä tulevan kyseeseen hallittu ja tähdätty potku päähän puolella voimalla. Sellainen pieni muistutus vain, että nyt on ryöstö ja se vaatii aina kahta ihmistä, pysy ryöstettävän roolissa linja-automies.

Alla on vielä uutinen ryöstöstä.
Voimia kaikille osapuolille.

IL: Asemiehet ryöstivät bussin kuljettajan Vantaalla

9.10.2013 10:53 0

HELSINGIN SANOMAT

Kaksi miestä ryösti bussinkuljettajan käsiaseilla uhaten Vantaan Päiväkummussa myöhään maanantai-iltana, kertoo Iltalehti.

Ryöstäjät iskivät linja-autojen kääntöpaikalla Päiväkummuntien ja Peijaksentien risteyksen tuntumassa kello 23.45, kun kuljettaja nousi bussista.

Molemmat miehet olivat varustautuneet käsiaseella, ja toisella oli myös teräase. Ryöstäjät saivat saaliikseen suuren summan rahaa, kertoo rikoskomisario Kimmo Hyvärinen Iltalehdelle.

Poliisi tutkii juttua näpistyksenä.

Ryöstäjillä oli kasvot peittävä naamari, jossa oli vain silmänreiät. Molemmat olivat noin 30-vuotiaita. Toinen oli noin 180 senttiä pitkä ja laihahko. Toinen oli noin 170-senttinen. Molemmilla oli siniset, suorat housut ja sininen pusakka, jossa valkoista. Takissa teksti HBL.

Poliisi toivoo ryöstäjiä ottamaan yhteyttä numeroon 071 873 6442.