AB YOG hurt

Heipähei rakkaat lukijani.

Marraskuu takana, joulukuu edessä. Mitä sitä toivoisi?

Jumalallista johdatusta ja elämän vitosvaihdetta, kytkin vain on paskana.

Olenko tuomittu junnaamaan nelosella? Melkein siellä, mutta ei siltikään. Hommat jää kesken, elämä jää elämättä, Jakiksesta Kontulaan täältä ikuisuuteen. 

Mutta, mutta. Rakkaat lukijani, olen kyllästynyt jankuttamaan teille ajopäivistäni, jos ne kiinnostaa, ni haista vittu. 

UUDET TUULET PUHALTAA

Olen opiskellut uuden pätevyyden. Kyllä, kuulit oikein! Ryhdistäydyin ja kävin muutaman kerran työväenopistolla (kliffa laitos, mut skidisti paska) opiskelemassa psykologiaa. 

Eli olen nykyään psykologi, en ole vielä päättänyt olenko tavallinen rahvaanomainen psykologi, vaiko peräti astropsykologi, mutta se selviää varmastikin tänään tai huomenna.

Joten olen alkanut pro bono periaatteella analysoimaan tuttaviani. Teen tämän heille ilmaiseksi. 

Yllä olevassa tapauksessa kollegaani (nimi peitetty yksityisyyden suojaksi) on herjattu, mutta kuljettajan ammattitaidolla hän kääntää herjan herjaajan päälle. Epäilen ettei herjaajalla ole voimassa olevaa matkakorttia, hän saa minut voimaan pahoin. 

Kateellinen sielu.

-----------------------------------------------------------------------

Ystäväni omaa tietämättään Aleksis Kivimäisen lyyrisyyden.
Nerokasta, suorastaan mahtipontista, mutta siltikin jalat pidetään tukevasti lähiössä.
"koht työt jatkuu eno meni koirat käyttää" tämä saa minut suorastaan kyyneliin.
Hienosti tiivistetty elämän raadollisuus, mitkä sanankäänteet.
Työ, tuo köyhän ihmisen helvetti, jota tarjoillaan meille tappavin annoksin.
"koht työt jatkuu" ja siihen yhdistettynä "eno meni koirat käyttää" runoilija yhdistää elämämme vapaa-ajan ja työn, johon olemme pakoitettuna henkemme pitimiksi. Tätä lisää!

-----------------------------------------------------------------

Tekisi mieli karjua suomalaisen raadollisuuden edessä. Ainahan se on mielessä, väkivalta ja paras tapa harjoittaa valtaa on fyysinen väkivalta. Kysykää vaikka aseistautuneelta haalarijengiltä tai heidän kätyreiltään savitakeilta. Siinä näkee, mitä seuraa koulukiusatun pojan olemuksesta sekä suoritetusta aliupseerikoulusta. Tähän lisätään vielä leijonakoru kaulaan, piikkilankaleima haukkaan ja talvisota videoita.

 Mutta suomalainen ymmärtää milloin, on väistämätöntä pahoinpidellä joku.

Pakko nostaa hattu päästä, käsi lippaan, äijäyläfemma, veli tietää, että parempi laittaa sininen palmalli huuleen, ottaa rauhoittavat henkoset ja miettiä uudemman kerran pahoinpitelyä. 

Rakkaat lukijani, oletteko miettineet sanaa pahoinpitely? Minä olen. Pahoin pitely. Harvoin olen nähnyt kenenkään pitelevän ketään pahoin, päinvastoin. Fantsun edessä olen todistanut lyöntejä, raapimisia, potkuja, puremisia, ilkeitä katseita ja sanoja, mutta kukaan ei ole pidellyt ketään pahasti. No tämä oli vain minun ajatukseni.

Ihanalla tavalla yhdistetty kapitalistisen yhteiskunnan lainalaisuudet. Kuka tarvitsee Locken, Smithin tai Marxin selityksiä, kun kaiken voi tiivistää yhteen lauseeseen: 

Käydää veloist juttelee katos ku ne tarvii maksaakki

ja loppuun vielä ironinen hymiö. 

kohta 4 päivä

Food balance. How and when and why truckers aka bus drivers/metallic masterpiece leasing personel

Hyvää Suomalaista Joulua Suomalaiset lukijani. Suomalainen joulu, maa suomenvalkoisena Suomalaisten hiihtäessä Suomalaisessa joulumaisemassa, Suomalaiset lapset saa Suomalaisia Joululahjoa Fiskarssin oranssisia saksia, Suomalaista Iittalaa, Suomalaista titinallea made in Suomi suomalaisen perheen pienemmille, Suomalainen joulurauha suomalaisesta salora televisiosta seuraan sitten suomalainen suomilippu suomalaiseen valkoiseen lipputankoon suomettumaan, sitten syödä suomalaisia herkkua joulupöydässä( joulupöytä on tehty made in suomessa Suomen Vallilassa suomalaisen opiskelijoiden toimesta) Sitten kun syöty, joulurauha, lahja jaettu, suomalaiset linjurikiitäjät menneet kotiin suomalaistumaan sitten haudalle suomalaisuutta muistelemaan, suomalaisia ruusuja suomalaisille esi-isille ja yhdelle teologian ylioppilaalle ja Kontulankaaren Alepan risteyksen kohdalle ruusuja kaatuneelle suomalaisia.

Sitten suomalaisia unia naamaan ja seuraavana päivänä kaikki uudestaan

Suomalaista Pari fotoa lounasajalta Suomalaisessa kanttiinissa back SUomi in the days/glory days Suomessa

Suomen Kiinalaista äijämättöä

Vaikka en Suomen aasialaisia hirveästi haluisi, pakko todeta Suome nuudelien olevan sopivaa mättöä jopa Suomalaiselle master metallic Suomalaiselle äijäkuskille

Suomalainen Ehdoton lemppari

Suomalaisuus lautasella

Suomalaista pinaattia

Suomalaista ketsuppia

Suomalainen Valmistettu Suomalaisella mikroaaltouunilla

Suomalaiselle miehelle

vaatimattomasti galaksin kovin tinderselfie, tunnustan it was me!!

TRRRRRIIIIIRRRRRR   Tindermäiset huomenet rakkaat lukijani

Rakkaudenrivimies, rakkaudenhurtta, rakkaudenylipappi Kauko Raumala päivittelee jälleen kuulumisiaan. Olen viime aikoina ladannut paljon aikaa ja energiaa tinderöintiin. Tuleva entinen vaimoni tajunnut lopettaa mustasukkaisen arvostelun tinderöinnin johdosta. En etsi sieltä aktiivisesti seuraa, enemmänkin kyseessä on uusien kontaktien ja verkostoitumiseen käytettävä apuväline, ainakin minun osaltani. Tavoitteenani on ollut käydä kaikki potentiaaliset vaimoehdokkaat läpi. Olen tehnyt kymmenen käskyn hengessä kymmenen kriteerin lista, johon vaimoehdokkaan on mahduttava.

Aluksi kriteereistäni:

1. Naispuolinen (EHDOTON)

2. Iältään 18-20-vuotias (ehdoton, mutta kaikkien muiden kriteerien täyttyessä voin joustaa muutaman vuoden molempiin suuntiin.)

3. Vakituiset tulot (en enää ala elättämään kotoota karanneita teinejä)

4. Kuppikoko vähintään sama kuin ajokorttiluokka

5. Omistaa matkakortin (EHDOTON)

6. Kaunis ja urheilullinen (ei tarvitse missi olla, mutta ei siitä ole haittaakaan.)

7. Isä maallinen

8.

9.

10.

Vielä tinderöinnin alkuvaiheessa, kun vielä amatöörimäisesti pyyhin mobiilipuhelimen pintaa hikisillä käsilläni, hien valuessa ja hikipisaroiden tippuessa näytölle kuurosateen muodossa, käydessäni manuaalisesti, tyttö tytöltä läpi tarjontaa. Parissa minuutissa tuli selattua kaikki Jakomäen kissat, jotka tinderiin oli pyydystetty. Taktiikkaan kuului vihreän valon luukuttaminen jokaiselle.

Sitten vain ryhdyin odottamaan. Maito oli kaadettu lautaselle, lautanen jätetty oven eteen, ei siihen muuta tarvita.

Meni päivä, meni työpäivä, tuli aamu, eikä mitään, ei yhtään mitään.

Eivät tajunneet arvoani, mutta voiko heitä syyttää, täällä Jakomäessä pitää olla vähintään tunnettu rocktähtimäinen sosiaalikatastrofi, joka neljäs päivä heittelee rahaa ilmaa ennen kuin kiinnostutaan. Arvot ovat aina olleet täällä erikoiset.

Joten oli pidettävä paussi ja muutettava suunnitelma: minun piti panostaa kuviini enemmän, kyllä sitten alkaisi homma rullaamaan ja vaihdettava metsästysalueeksi ihan mikä tahansa muu alue kuin Jakis.

Ja rakkaat lukijani!

Kuviin oli saatava enemmän vaaratilanteita, vauhtia, miehisyyttä ja kaikkea vaarallista, mikä takaisi huomion. Mistäkö tinderikuvissa tykätään? Palomiehistä, univormuista, kaikesta extremestä ja tietenkin tatskoista.

Mitäkö tein?

Aina ollut aktiivinen tulipalojen, onnettomuuksien seuraaja/fani ja idolisoin palomiehiä ennen kuin vaihdoin fanituksen miehistä parhaimpiin, eli linja-autonkuljettajiin.

Onnekseni hyvä ystäväni, vai olinko se minä, en tiedä, kaikki tuntuu tällä hetkellä hyvin sekaiselta, mutta joka tapauksessa hyvä ystäväni tai minä marssin vepareille, koska tullut oltua aktiivi niissä piireissä. No homo.

Univormu hommattu. Check

No univormu päällä sitten kiipesin paloauton katolle, vilkut vilkkui luonnollisesti, hälytysäänien laskeva ja kohoava itku kaikui seinistä ja katoista, käärin hihat ylös paljastaakseni sairaan siistit tatskani oikeassa kädessäni. Sukulaismies Matinkylästä oli ne minulle piirtänyt joululahjaksi ja ne on siistit, sairaan siistit. Oikeassa hauiksessa minulla on sairaan siisti tribaali, näyttää aivan aidolta mauritilaiselta tribaalilta, on teräviä kulmia ja suoria viivoja, hieman kuin metallisissa mestariteoksissa. Okei, mutta ei tässä vielä kaikki! 

Ei todellakaan rakkaat lukijani!!! Pakko laittaa parit huutomerkit, että ymmärrätte!!!!

Mun aika massiivisen oikean hauiksen tribaalit on verhoiltu jumalauta piikkilangoilla, KYLLÄ!! 

Tribaalien suorat ja tiukat kulmat + piikkilangat = vaatimattomasti galaksin siistein leima!

Oon usein varikolla ja yökerho Idänpisteessä näytellyt oikeaa haukkaani, vaikutus saanut katsojat haukkomaan henkeä, jalkojen vapistessa ja drinkkikäden täristessä. Mieleeni tulee aina mieleen, että se on kuin metallinen mestariteos verhottuna piikkilangoilla. Se olisi siistiä, jos sellasen tekisi ja ajelisi tuolla Itäväylällä.

Mutta takaisin tähän mun tinderselfieen, josta olin kirjoittamassa.

Kuvassa näkyy minä brankkarivormussa paloauton katolla, hälytysvilkkujen loistaessa kasvoiltani. Kuvassa jännitän oikeaa habaani, et piikkilankatribaali oikein hyökkää sun verkkokalvoille selatessasi sitä tinderiä ja sit vielä lisäsin yhel äpillä liekkejä ja salamoita siihen kuvaan, et tytöt tajuu tositilanteen olevan kyseessä, siis tulipalon ja mä oon sammuttamassa sitä, mut silti otan selfietiä sillei äijämäisesti. Vois kai sanoa sitä kuvaa äijäfieksi, koska se oikein tihkuu maskuliinisuutta ja hengenvaaraa, ei todellakaan mitään kynäniskakamaa!!

Siitä tuli älyttömän siisti ja laitan sen jo tänään tinderiin.

Joskus on hyvä kävellä töihin.

Tai käyttää julkisia.

Kuuntelee Arttu Wiskaria.

Hermot ja huumorintaju kuin Vasili Blokhinilla.

Viimeinen vieras tulee olemaan Ramon Mercader. Ei kuitenkaan lähde ilman väkivaltaa, omien puheiden mukaan.

Egyptin pyramidit

Halikarnassoksen mausoleumi

Faroksen majakka

Artemin temppeli

Riippuvat puutarhat

Rodoksen kolossi

Zeus

Tallinnanaukio

Jos ei pääse sankariksi, pakko yrittää päästä rosvoksi.

Kuljen rikollisten rinnalla,

Asun hullujen naapureina

Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa, kuinka hirvittää heidän elämänsä täytyykään olla.

-     

HKL linja-autovarikko silloin, kun minä aloin kuljettamaan karjaa. Suurimman osan kuljettajaopiskelijoista oli varikolle houkuttanut toivo mieluisista tappeluista ja irstailuista kuin korkeista palkoista. Rakas lukijani, se todellakin näkyi siellä. Itiksen varikko muistutti enemmänkin 70-luvun Stokista. Varikon jokainen epäsiveä katse, jokainen sopimaton ehdotus: siellä ei todellakaan keskitytty pelkästään kuljetukseen. Jotkut sanoivat sitä homoseksuaalisuudeksi pahimmillaan, mutta olen eri mieltä. Tuolloin päällikkönä varikolla toiminut ostarilegenda oli ylpeä mies. Joi pelkästään aina kotona ja keräsi tölkit aina kierrätykseen. Nämä asiat olivat hänen suuri ylpeydenaiheensa, sen lisäksi, että hänen poikansa työskenteli huoltomiehenä. Sanoivat poikaa pahemmaksi vielä isäänsäkin pahemmaksi. Varikon romanttisen ulkokuoren taakse kätkeytyi tuolloin kuten nykyäänkin kurjuuden ja päihteiden sävyttämä arki. Fired up päihdeorgiat. Ulkopuoliset kuiskivat: sinne on suljettu työnvieroksujia. Joimme, mutta politiikkaa emme puhuneet. Niin kauan kuin työskentelimme varikolla, emme puhuneet politiikkaa. Liikenneministeri puhui varikolla vallitsevasta anomian tilasta, en tiedä siitä, en ymmärtänyt tuolloin, enkä ymmärrä vieläkään.

Aatami, Eeva, käärmeet ja slaavivivahde

Rakas lukijani, juuri sinä

Vuosikymmeniä ohjasin metallista teräslaivaani mekaanisten kuohujen keskellä. Aina Helsingin läntisiltä rajoilta asti Vuosaaren päättärille. Valvottuja öitä, valvottuja aamuja, valvottuja päiviä, niitä kertyi tuhansia. Aina valmiina aamunvaalean sinisessä univormussani, minä kuljetin teitä, ihmisiä, vaarojen ja viisiovisten karikkojen läpi, unohtamatta kaksipyöräisiä ohjuksia jalkakäytävillä, avasin ovet aina vasta kunnes se oli turvallista teille.

Viime lauantaina sain palkkion kaikesta tästä, kyllä palkkion, mutta se ei ollut mikään kultainen kädenpuristus tai taskukello, ehei, se oli eräänlainen käänteinen shekki arvoltaan kahdeksankymmentä euroa (80€).

Kyllä, rakas lukijani, minulle määrättiin matkustaessani metrossa tarkastusmaksu. Minulle Kauko Raumalalle, ehkäpä Helsingin tai ainakin Tallinnanaukion tunnetuimmalle metallisen teräslaivan kapteenille.

Kaikki alkoi, kun tarkoituksenani oli matkustaa todella idästä kaupunginkeskustaan. Yritin ensiksi päästä Itäväylän aaltoja halkovan metallisenteräslaivan kyydissä, mutta ajat ovat muuttuneet. Nuoret kuljettajat eivät enää päästä univormuun verhoutuneita tovereita kyytiin. Ainut ero hänen ja minun univormussa löytyy sävyasteikossa. Minun klassinen, aikaa kestävä aamunvaalean sininen univormuni, kun eroaa nykyisistä tummanpuhuvista, pahuutta ilmentävistä ja väkivaltaa hehkuvista nykyisistä liberaaleista univormuista. Pelkästään tämä riittää erottamaan minut ja hänet sekä maksuttoman kyydin. Mitä aikoja me elämmekään, jos tämä on tulevaisuutta, en halua elää siinä.

Koska metalliset teräslaivat ovat minulta suljettuja, jopa kansipaikkoja myöten, oli ainut mahdollisuus hoitaa siirtymä oranssilla slaavijunalla. Hyi helvetti, miten vihaankaan tuota kuljetusvälinettä ja kaikkia siinä. Jumala loi pyörän ja siitä tää homma lähti liikkeelle, mutta Saatana loi kiskot, siitä olen varma. Kiskot ovat nykypäivän Eeva, jos mennään raamatullisiin mittasuhteisiin ja mehän mennään.

Ei auttanut muuta kuin mennä selkä suorana Molokin kitaan ja astella Kontulan metroasemalle, varmuuden vuoksi käytin ei-ostarin puolta, koska ostarin puoli on meluisampi ja sieltä saa halpaa alkoholia, mutta kiusaus se on pienikin, joten paras kiertää ostari kaukaa. Jo portaissa huomasin slaavivivahteen, kusta ja muita eritteitä oli näkyvillä, jo portaissa. Eritteet kierrettyäni ja asteltuani portaat varovaisesti alas päädyin laiturialueelle. Sekin oli slaavimaisinta mitä tiedän. Vuoroväli oli pitkä, sekin slaavilaista. No pikakelataan nyt siihen kohtaan, kun astun helvetinhekumoivanoranssiseen kusiseen slaavi-, slummijunaan. Noin. Olen sisällä, istuudun paikalleni kaikessa rauhassa ja mitä näenkään ympärilläni: näky on kuin ilmestyskirjan sivuilta, sen näköisiä eläviä kuolleita, hirviöitä, keskikaljan kittaajia, että sanat eivät riitä kuvailemaan, joten suljin päättäväisesti silmäni tältä kaikelta kauheudelta. Puristin silmäni kiinni ja yritin häivyttää eläimellisen bakkanaalin hirmuhuudot, jotka repivät tärykalvojani eri suuntiin. Pahinta oli suomea murtaen kuuluva mekaaninen naisääni, joka kuulutti pysäkkien nimiä. Tämä ei totisesti ole ihmisen tapa matkustaa, ehkäpä siksi täällä ei ihmisiä matkustanutkaan. Aloin katumaan totisesti tekoani. Samaistin itseni Aatamiin, ei minä oikeasti tunsin olevani hän. No eiköhän siinä käynyt sitten niin, että havahdun voimakkaan ääneen huutavan korvaani ”Matkalippu, kiitos!”. Avasin silmäni ja edessäni seisoi tummansiniseen pahuutta ilmentävään paholaisen univormuun verhoutunut tarkastaja, joka vaati minua, Kauko Raumalaa, hänen majesteettinsa arvoasteikolla ensimmäisenä tulevaa metallisten teräslaivojen kapteenia. Olin pöyristynyt tarkastajan asenteesta. Hänen oli pakko huomata minun pukeutuneen kapteenin juhlaunivormuun, jollaisia käyttävät  ainoastaan vuonna 1988 valmistuneet metallisten teräslaivojen kapteenit. Nostaakseen omaa arvoansa hän ja hänen kollegansa, eivät suostuneet ymmärtämään arvoani. He olivat paratiisin käärmeitä. Tietenkin he olivat. Raiteet olivat Eeva ja he käärmeitä, sen näki kaikkialla slaavijunan sisuksissa. Minä, Aatamina, yksin heitä kaikkia vastaan.

Ja mitenkö kävi maailman suurimman pahuuden kohdatessa maailman suurimman hyvyyden?

Sain muistoksi arvojen taistelusta 80 euron tarkastusmaksun. 

Turhan moni kesken jättää

HKL, minä, eletty elämäni. Kivijalkani & ohjeeni jälkipolville

MUN KOTIIN MURTAUDUTAAN JOKA YÖ

OLEN KYLLÄSTYNYT PELKÄÄMÄÄN

MULLA ON PISTOOLI TYYNYN ALLA JA SITÄ OSAAN KÄYTTÄÄ

ARMEIJA, AUK, RUK, RAUHANTURVAAJATAUSTA KYPROKSELTA

ANTAA TULLA VAIN SILLÄ VASTAAN TAISTELEN

KUULKAA MUN TOIVEET HALUAN POIS EIKÖ AIKANI JO TÄYNNÄ OLE

OLEN NÄHNYT JO TÄMÄN ELÄMÄN

KUULE MUN TOIVE MÄ HALUAN POIS

EIKÖ AIKANI TÄYNNÄ JO OLE

HALUAN LÄHTEÄ KUIN SOTILAS TERVEISIN TUNTEMATON SOTILAS

TAIVAAN SINIVALKOISET ENKELIT MINUT VIEKÖÖN VIIMEISELLE MATKALLE PÄÄTTÄRILTÄ IKUISUUTEEN KAUKO RAUMALA

Lomakeli

Konjasta siirryimme Paulin, hyvän ystäväni, kanssa Paulin kämpille pakkailemaan lomailutarvikkeita. Muistan ajatelleeni, että vihdoin tämä viheliäinen tihkusade, mikä kastelee vaatteet ja unelmat käyttökelvottomiksi, olisi ohi meidän kohdaltamme. Lomafiiliksen ollessa päällä, olimme tilanneet mustan Mercedes-Benzin kyyditsemään meitä. Kulkuvälineen saapuminen herättikin suurta ihmetystä ja jopa lievää uhmaa kanta-asiakkaiden kohdalla, mutta me olimme tiemme jo valinneet. Astuimme autoon, joka oli huomattavasti pienempi kuin aikaisemmat kokemuksemme metallisilla risteilijöillä, mutta onneksi myös matkustajia oli vähemmän.

- Malmin päivystyksen kautta Paulille! Huudahdin iloluonteisesti kuljettajalle istuessani takapenkille.

Neljän sekunnin päästä Paulikin horjui sisään valittaen päätään ja pyyhkiessään orastavaa verenvuotoaan päästään villapaitansa hihoihin. Millainen velikulta Pauli onkaan. Pahaa hän ei tekisi lapsellekaan, mutta horjuvasta elämäntyylistään johtuen, hän ajoittain loukkaa itseään.

- Et sitten vuoda nahkapenkeille, onko selvä? kysyi autossa jumalasta seuraava oleva kuljettaja. Millainen asenne, muistan ajatelleeni, sillä ei pitkälle ajeta tässä maailmassa. Vastasin kuljettajalle ”Isäntä vai renki?” Tähän kuljettaja ei enää vastannut ja keskittyi kääntämään autoaan Malmin torilla ympäri kohti päivystystä, joka onneksemme sijaitsee vain kilometrin päässä. Keulakoristeen osoittaessa kohti Kirkonkyläntietä, aloin vihdoin rauhoittua ja käymään mielessäni, mitä kaikkea me tulemme tekemään Sunny Beachilla. Kauaa ei minun tarvinnut ajatella, koska jo Kirkonkyläntien valoristeyksessä tuli niin sanotusti mutkia matkaan. Pauli oli jo nukahtanut matkan tasaisesta kyydistä, jolloin hänen päänsä nojasi sivuikkunaan. Normaalisti mitätön tapahtuma, mutta Paulilla oli edelleen tikkejä vaativa avohaava, joka alkoi ohimosta ja jatkui hiusten peittämään pehkoon, joten oli mahdotonta sanoa, miten syvä haava oli kyseessä. Paulin nojatessa rauhallisesti tiedottomassa tilassaan sivuikkunaan oli siihen jäänyt ikävän näköinen verikerrostuma, mikä valui alaspäin kohti nahalla verhoiltua inteeriötä. Toivoin ettei kuljettaja huomaisi tätä pientä ikävähköä yksityiskohtaa uudehkossa Mercedeksessään, mutta kuten usein kohdallani: toiveet eivät toteudu. 

Kirkonkyläntien valoristeyksessä, jossa muuten sijaitsee erinomainen grilli, jolla tuli piipahdettua 78 vuoroa ajellessani useasti, Mercedes pysähtyi punaisiin valoihin, kuten kuuluukin, jolloin Pauli taittui penkiltään kaksinkerroin eteenpäin  ja kevyesti tömähtäen jäi osittain nojailemaan kuljettajan valtaistuinta vasten. Nostaessani katseen Paulin retkottavasta olemuksesta sivuikkunaan, huomasin sivuikkunaan jäänen hyvin ikävähkön näköinen verijälki, mikä seurasi sivuikkunan vasemmasta ylälaidasta oikeaan alakulmaan ja aina oven kahvaan asti. Tämä voisi tietää ongelmia matkamme jatkumiselle, joten aloin harhauttamaan kuljettajaa parilla psykologisella keinolla, jotka olin oppinut vuosien saatossa metallista mestariteosta kuljettaessani.

- Elämässä on tärkeintä ammatinvalinta: siitä päättää sattuma, tokaisin kuljettajalle.

Ennen kuin hän ehti vastaamaan jatkoin aiheesta ”Elämä on hassua: jos hyväksyt ainoastaan parhaan, hyvin usein sen saat. Mahdollisuus harjoittaa vapaasti omia kykyjään on onnen ydin. Oletko onnellinen?”

Kuljettaja keskittyi prosessoimaan filosofisia ajatuksiani ja samaan aikaan yönmusta Mercedes liikkui lupaavasti kohti päivystystä. Vilkun naksuva ääni ja auton hiljeneminen lupailivat hyvää, olimme kohta päivystyksessä ja vieläpä ilman välikohtauksia. Samaan aikaan auton kaartuessa Kirkonkyläntieltä vasemmalle, kuulin kuljettajan vastaavan minulle ”Onko tullut paljon juotua jo? Kellohan on vasta puolipäivä?” Siristin katsettani kohti taustapeiliä luodakseni katsekontaktin hänen kanssaan, jottei hänen katseensa siirtyisi vastenmieliseen näkyyn hänen takanaan. Pauli ei ollut liikkunut Kirkonkyläntien risteyksen jälkeen. Hän oli edelleen kaksinkerroin penkillään. Pää painautuneena kuljettajan valtaistuinta vasten, kädet levollisesti roikkuen kohti lattiamattoja. ”Ei tässä ole mitään juotu, olemme lomamatkalle menossa!” Taisin taas huudahtaa hänelle, mutta tällä kertaa hieman painostavammin.

”En kysynyt sulta, vaan ystävältäsi!” Voi helvetti, eihän Pauli pystyisi sanomaan mitään nyt, ei varsinkaan tuossa tilassa, lievästi tiedottomana. Muutin ääntäni hieman matalammaksi, hieman Paulimaisemmaksi ja unohdin suomenkielen kieliopin, jotta kuulostaisin Paulilta ”Hyvä, ei ole, lomamatkalla Sunny Beachille, vitun kaunis keli”

”Mikä sun ongelma on? Hei, onko kaikki hyvin siellä takana?” Ensimmäinen kysymys vaikuttaa olleen suunnattuna minulle ja toinen Paulille. Huomasin kuljettajan pupilleista, että hän oli aikeissa suunnata katseensa kohti Paulia, jota ei tietenkään näkyisi peilin kautta. Oli pakko nostaa panoksia. ”Älä kato mun kaveria, katso mua. Kuuliksä? Ooks jotenkin idiootti ajellessasi taksia? Saatanan tunari tai jotain sellaista? Taisin taas huudahtaa, mutta kuljettaja oli ovela ja väisti verbaalisen harhautukseni, jolloin hänen katseensa peilin kautta kohdistui Pauliin. Hänen pupillit rävähtivät huomatessaan ettei Paulia näkynyt peilin kautta. Ainoastaan lievähkön ikävähkö yksityiskohta sivuikkunassa. Ennen kuin kaikki menisi taas pilalle, minun piti toimia ja nopeasti. Minun piti pelastaa meidät molemmat tilanteesta. 

Ennen kuin ehdin edes ajatella, työnsin käteni pusakkani taskuun ja otin Konjasta jääneet vaihtorahani käteeni, jotka heitin välittömästi kuljettajaa kohti kirosanojen ja onnentoivotusten saattamana. Samalla avasin autonoven, jolloin kuulin kuljettajan huutavan etupenkiltä, mutta en enää toiminut tämän maailman fysiikanlakien mukaan. Olin aikeissa hypätä liikkuvasta autosta, kuitenkin märkä ja liukas asvaltti saivat minut toisiin ajatuksiin ja käskin kuljettajaa pysäyttämään auton ja mielellään saman tien. Yllättäen tämä keino toimi, koska auto oli pysähtynyt saman tien kolikkoepisodin jälkeen. Huusin Paulille, että nyt menoksi ja painelin takaisin kohti Kirkonkyläntietä. En ole juossut yhtä nopeasti sitten nuoruuden Cooperin villityksen. Taakse ei ollut katsomista. Juostuani Kirkonkyläntien poikki entisen koulun pihan läpi, jatkoin vielä juoksemista. Juoksin lopulta Tapanilan juna-asemalle asti omakotitalojen pihojen, teollisuusalueen lastauslaitureiden läpi. Selvisin ja toivottavasti Paulikin selvisi.

Lomailua ja helvettiä: Kauko Raumala (allekirjoittanut) merenrannalla

Rakkaat lukijani en olisi ikinä uskonut, että lomastani olisi tulossa poikkeuksellisen vilkas; kaikkien tapahtuminen joukossa oli jopa murhanyritys sekä täydellinen henkinen sekasorto.

Muistatteko vielä mitä tapahtui pari vuotta sitten. Aivan. Minun piti mennä ystäväni Paulin kanssa vähän etelään lomailemaan. Tuolloin työkiireet painoivat päälle ja lomamatka vaihtui ratin pyörittämiseen. Mutta nyt on nyt, 2014 jälkeen kristuksen ja duunit eivät enää paina. Kiitos siitä.

Joten mistä kaikki sai alkunsa?

Olen aikaisemmin ollut ahkera uskovainen. Olen joskus uskonut jopa kaiken mitä minulle on sanottu, mutta sitten tapahtui jotain tulisuontien roskakatoksessa, joten nykyään olen uskomuksiltani vapaamielinen. Tosin käyn edelleen joka tiistai kello 11 valtakunnansalilla. He eivät puhu minulle, koska olen eronnut, mutta käyn silti. Kolme viikkoa sitten tiistaina matkalla valtakunnansalille ajattelin ”minulla on pakko olla muutakin tekemistä kuin matkustaa joka tiistai kello yksitoista valtakunnansalille”. Ja niin se tapahtui! Poistuin pari pysäkkiä ennen määränpäätäni Malmin torilla ja harpoin suoraan ensimmäiseen anniskeluravintolaan.  Kuin uskonnollisessa hurmoksessa, suorastaan leijuin Malmin seurahuoneelle Konjaan. 

Ylevästi laskeuduin baaritiskillä takaisin kuolevaisten pariin, ja että mitäkö seuraavaksi tapahtui? Näin Paulin. Kyllä, hyvän ystäväni Paulin. Pauli oli kauttaaltaan valkoinen kuin puuterilumen peittämä talvinen maisema. Hän oli joko kuolemansairas tai sitten juopotellut rankasti edellisen yön. Mutta hän oli Pauli, hyvä ystäväni. Joten täten siirryin kolme askelta vasemmalle ja tokaisin Paulille.

-       -Hei Pauli!

Hän ei vastannut , ei edes kohottanut katsettaan tuopistaan. Oli ja istu, lyhyesti sanottuna.

Korotin ääntäni.

-       -Hei Pauli!

Ei vieläkään mitään. Sama kuin aikaisemmin: katseli tuoppia naulittuna. Luovutin ja siirryin kolme askelta oikealle.

Tilasin irish coffeen konjakilla ja odotellessa tuplaviskin sekä pullo IV:tä. Kysyin tarjoilijalta onko ravintolassa mahdollisuutta lämmittää tuomaani makaroonilaatikkoa. Olisi kuulemma ollut, jos olisin maksanut 9,80 € buffetista. Miten hölmöä, minulla oli jo aamulla Alepasta ostamani makaroonilaatikko ja päivälliseksi Saarioisten arvauslaatikko. 

Saatuani tarjottimella tilaukseni siirryin kolme askelta takaisin vasemmalle Paulin viereen. Jos hän ei halunnut puhua minulle, en minäkään puhuisi hänelle. Siinä me kaksi, parasta ystävää, toinen istui ja toinen seisoi baaritiskillä. Sanaakaan ei vaihdettu, hiljaisuuden rikkoi ainoastaan aamupäivän karaokejuontajan matalat murahdukset säännöllisin väliajoin, hänen yskiessään eilistä iltaa ulos keuhkoistaan. Join odotellessani irish coffeen, että heräisin paremmin tähän päivään, tähän ihmeelliseen päivään. Eilen vielä olisin istuskellut yksin ja tuijotellut vihaisia kasvoja valtakunnansalissa, mutta onnekseni jäin pari pysäkkiä aikaisemmin tänään. Tunsin kahvijuoman miellyttävän polton sisälläni ja samalla virkistyväni silminnähden kofeiinin vaikutuksesta. Onneksi olin kaukoviisas ja tilasin samalla pullon IV:tä sammuttamaan poltteen sisälläni. Ensimmäinen huikka muuttui pullon pituiseksi. Laskiessani pulloa pöydälle tunsin vanhan tunteen nousevan kurkustani päähäni: aina optimistinen, kysymyksiä kaipaamaton, toruja torjuva, velat saataviksi muuttava nousuhumala. Minä, Kauko Raumala, olin täydessä itseisyydessäni, jälleen kerran.

Jos aikaisemmin olin korottanut ääntäni, nyt huusin.

-Hei Pauli!

Ei vieläkään mitään. Hän oli vain istunut siinä, tyhmänä ja turpa kiinni samaan aikaan, kun itse taistelin alas kuin talvisodan veteraani irlantilaisen kahvijuoman ja IV:n ykkösellä. Saavutus, mikä olisi Kalliossa pysäyttänyt ravintolan kassavirran ja josta Hesarin veteraanit olisivat puhuneet pitkän viikonlopun yli ja se kahvijuoma oli helvetin kuumaa. Yhtäkkiä alkoi hieman vituttaa Paulin asenne, eikä edes vähäänkään. Kaveri ei puhu eikä pukahda. Nappasin jallun naamaan rauhoittuakseni, koska mulle vastataan, kun kysyn tai tervehdin. Teki mieli pahoittaa Paulin mieli tai edes pahoinpidellä sitä. Mielessä ei ollut vainoharhaiset arpajaiset, mutta sellaiset niistä oli tulossa. Jos aikaisemmin tunsin ehdottoman nousuhumalan nousevan, jallu korotti sen matemaattisiin potensseihin. Muistan katselleeni Paulia, petturia, joka ei edes tervehdi, ennen kuin räjähdin hänelle. Muistan hämärästi huutaneeni hänelle jotain Juudaksista, Kollaasta ennen kuin tartuin hänen tuoppiin, jota hän oli tuijotellut intensiivisesti. Tarkoituksenani oli näyttää hänelle, että elämässä on muutakin kuin oluttuoppi, noin vertauskuvallisesti puhuttaessa, mutta voitte uskoa hämmennykseni olleen suuri, tajutessani lyöväni Paulia lasisella Olvi-tuopilla. Olin lyönyt häntä valitettavasti useasti ja aika kipeästi, mutta suurin kysymys on, miksi ravintoloissa tarjoillaan lasisista astioista. Väliintuloni aikana Pauli oli hieman horjahtanut ja loukannut päätään, jonka takia hän kyhjötti tuolin vieressä, mutta viimein katseemme kohtasi, eikä hän voinut enää olla vastaamatta herrasmiesmäiseen tervehdykseeni.

-Terve, hän murahti.

-Muistatko vielä minut? Kysyin häneltä ja tuijotin häntä normaalilla ilmeelläni, jotta hän tunnistaisi minut.

-Aiheutit minulle harmia koko ystävyytemme ajan ja teit sen onnistuneesti. Pitäisikö minun onnitella sinua vai ei?

Pauli muisti minut, vaikka esittikin ettei muistaisi. Siitä tunnistaa hyvät ystävät. Huumori ja herja kukkii välillämme. Vastasin Paulille naama normaalilla ilmeellä, mutta vakavalla äänellä ”Ystävä hyvä. Me menemme Sunny Beachille!”  

Lost in Love

Kutsuvat hurtaksi, elukaksi, koiraksi, eläimeksi..
Olen kaikkea edellä mainittua, ainakin ns. vaimoni, kohta entisen, mielestä.

Rakkaat lukijani, ystäväni, sydämeni valitut, kuiskailuasteella olevat ystäväni ja virtuaaliystävättäreni, te tiedätte totuuden.

Minä olen Kauko Raumala, suomalainen mies ja ennen kaikkea linja-autonkuljettaja.

Miksikö nykyinen vaimoni, kohta entinen, on vastuuttomasti kehdannut riidellä kanssani?Hän on jopa soitellut henkilökohtaiseen puhelimeeni useita kertoja päivässä.
Syy on mitätön, mutta vaimollani, kohta entinen, mutta nykyinen työtön, suurtalouskokkikoulun kesken jättänyt kaunotar, entinen sellainen, on jäänyt päähänpinttymäksi, että minä, Kauko Raumala, olisin käyttänyt Tinderiä, joka on puhelimitse käytettävä person 2 person keskusteluohjelma, eli siellä voi keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista.

Totta se on. Olen käyttänyt sovellusta. Kukapa meistä ei olisi joskus käyttänyt Internettiä puhuakseen muiden kanssa. Kuten tiedätte rakkaat lukijani, on työni joskus yksinäistä.  Katsella peileistä kuljettamieni matkustajien matkustusta, heidän ilojaan, lapsenomaista seurallisuutta, uusien tuttavuuksien solmimista, ja itse istun yksin kopissani kilometri kilometrin jälkeen, kuljettamassa teitä. Päättäreillä olen aina silloin tällöin kommunikoinut muiden Tinder-käyttäjien kanssa tappaakseni aikaa, koska ajon aikana tätä en harrasta, kuten varmasti ymmärrätte.
Useimmiten olen keskustellut säästä.
Tätä vaimoni, kohta entinen, ei vain ymmärrä. Väittää edelleen minun etsivät ainoastaan seuraa, mutta tämä ei ole totta. On totta, että meidän kuljettajien keskuudessa on myös heitä, jotka vaihtavat naista useammin kuin ajoreittiään ja joilla on tytöt jokaisella päättärillä, mutta minä en ole heikäläisiä. En todellakaan ole koskemassa jokaiseen matkakortin omistavaan. Ehei, se mikä on jumalalle luvattu ja kirkossa kuulutettu, sitä lupausta ei hevillä rikota.

Vaimoni, kohta entinen, olisi korkea aika tajuta tämä.

Koittaa taas se aika 

Liikkuvanmiehen kirjallisuutta

Hyvä kirja, mutta hieman tylsä. En jaksanut alkua pidemmälle. 

Jännittävä, mutta lopetin ennen satamakohtausta. Potentiaalinen.

Hartsamainen äijä valittaa elämästään, tyhmä kirja.

Jaksoin lukea kannen ja sivulle 13 asti, jos joku lukee pidemmälle, voisi kertoa mitä kävi Matti Koskelle.

Luen heti, kun on aikaa.

Hyvä kirja. Ystäväni Mark kertoi millaisessa poliisivaltiossa oikeasti elämme, joten en lukenut, mutta Mark suosittelee lukemaan, jos haluatte tietää, mitä kaikkea meiltä pimitetään liskoihmisten ja Supon toimesta.

Hyvä kirja. 100% ja 5 tähteä.

Totuutta

Hei rakkaat lukijani

Näytän vähän isolta, koska kuva on otettu läheltä

Hei

Pyörät pyörii ja aikaa kuluu. Nyt on jo maaliskuu ja edellinen päivitykseni oli joulukuussa. Kaksi kuukautta, kymmeniä päiviä, tuhansia tunteja on jo tätä vuotta kulunut.

Mikään ei ole muuttunut. Edelleen on pimeää kuin lokakuussa, mutta..

Olen tehnyt muistiinpanoja eri paikoissa, eri alustoille, mutten löydä niitä enää.

En enää halua takaisin ajohommiin. Tajusin etten minä mitään metallista mestariteosta aja, vaan vanhaa bussia, eikä kukaan oikeasti ole ikinä kunnioittanut minua.

Kaikki ne puheet, miten juhlakansa Itäkeskuksen yöelämässä mukamas kunnioittivat minua on valhetta. Minä keksin ne. Halusin vain saada arkeni kuulostamaan paremmalta kuin mitä se on. Oikeasti istuin usein yksin pöydässäni ja join oluttani, seuranani vain ajatukseni. Aina siihen asti, kunnes  poistuin ravintolasta, koska minua alkoi sattumaan sisälläni. Uskoin alkoholin ja huonolaatuisen pirin tuovan minulle rohkeutta puhua muille ihmisille, mutta ei, en pystynyt puhumaan edes baarimikolle. Osoitin vain oluthanaa ja nyökkäsin. Ei minulle kukaan mitään juomia ole tarjonnut, päinvastoin, en saanut kyseisessä soittoravintolassa ikinä takaisin vaihtorahoja, joten kolikkorenki oli kovassa käytössä maksaakseni tasarahalla.

Jouduin aina maksamaan sisäänpääsystäni, vaikka ravintolassa ei ole edes narikkaa, tai narikkapalvelua, mutta ajan myötä siihen tottuu ja se ei enää vaivaa.

Jopa wc käynnistä jouduin maksamaan, vaikka ovessa olevassa lapussa lukee, hinnan koskevan vain ei-asiakkaita, mutta jostain syystä jouduin silti maksamaan.

Joku voisi nyt kysyä miksi kävin siellä vuosikausia, tai miksi käyn siellä edelleen?

Ei minulla ole muuta paikkaa missä olisi mahdollista saada ihmiskontaktia. Olen laittanut lukemattomia treffi-ilmoituksia erilaisiin Internet sivuihin, ja jopa painettuun mediaan, mutta turhaan. Olen jopa tutustunut mitä sairaimpiin alakulttuureihin siinä toivossa, että saisin ihmiskontakteja, mutta turhaan.

Olen tehnyt tekoja, jotka ovat suuressa osassa Eurooppaa kriminalisoitu, saadakseni hyväksyntää eri alakulttuureilta, mutta ei mitään. Ei edes ivallista naurua, ei mitään.

Ehkä kohtalonani on vain olla yksin.

Always alone never lonely