Kuljettamani karja

Kuljettamani karja

Oletteko kiinnittäneet huomiota, rakkaat lukijani, noustessanne metalliseen työväenristeilijään, että ette tunne komentokeskuksessa puurtavaa kapteenia henkilökohtaisesti. Olette ehkä kuulleet kylmyyttä hohkavan marraskuisen masentavan tuulen kuiskaavan hänen nimeänsä tai vaihtoehtoisesti olette pystyneet tavaamaan sukunimen, joka lukee hänen nimilaatassaan sydämen yläpuolella, heti siinä kuljettajainjärjestysnumeron alapuolella. Tarkoituksenani on saada teidät rakkaat lukijani ja matkakortinhaltijat ymmärtämään miten erilaista elämää me elämme, johtuen yhteiskunnanrakenteista, jotka ovat mittasuhteiltaan suurempia, kuin kuljettamani metalliset mestariteokset yhteensä. Älkää luulko väärin, haluaisin tutustua kuljettamaani massaan, mutta meillä ei ole mitään yhteistä ja niin se on tarkoitettukin.

Kaikkialla huomiota herättää metallisen mestariteoksen eräs seikka; kaikkialla näette kaksi erillistä ihmisluokkaa, joista toisen tapaa aina komentokeskuksen voimaa ja valtaa symboloivalta komentopenkiltä ja toisen metallisen mestariteoksen hämärästä ja viheliäisestä ruumasta, mikä taas selittyy sillä, että nämä viimeksi mainitut varojen ja koulutuksen puutteessa ovat ajautuneet työttömyyden, epätoivon ja narkomanian savuiseen maailmaan.

Se ero meidän välillämme on rakkaat lukijani, mutta turha siitä on masentua, et voi asialle yhtään mitään.

                      Kahtiajako vaikuttaa heti ihmiskarjan astuessa rahvaanristeilijään. Rakkaiden lukijoideni on vaikea ymmärtää minun kirjakielimäistä, rationaalista, positiivisen kopeata puhettani, jos ei ole kuullut muuta kuin torimyyjien, kapakoiden ja ostareiden karkeaa, köyhää, säännötöntä murretta. Yksinkertaistettuna EN pysty ymmärtämään teitä ja toiseksi, sillä ei ole merkitystä, haluatteko lasten vai aikuisten kertalipun. Myyn aina ja vain kuljettamalleni massalle aikuisten seutulippuja. Kyllä siinä köyhää ja vaivaista vituttaa, kun totutun kahden euron ja seitsemänkymmenen sentin tilalle iskeytyy tuplahinta. Siinä sitten keräämään lisää pulloja ostarin takaa tai vaihtoehtoisesti kävellään metroasemalle ja luikahdetaan rottamaisesti oranssiin kumiletkuun. Tärkeintä on pitää jonkinlainen taso ja se tarkoittaa etten kyyditse tuulipuvussa kahisevia yksinhuoltajaäitejä. Mielelläni katselen ja annan heidän palvoa ja antautua minun lihallisille haluilleni Itäkeskuksen yöelämässä, mutta lastenkärryjen liikuttamiseen ei tarvita polttomoottorin työntöapua. Kaikki eri vähemmistöt, niin rotu- ja seksuaalivähemmistöt, jos on pakko olla erilainen, niin sen voi todistaa muualla kuin metallisen mestariteoksen ruumassa. Yksinäisten miesten kohdalla en edes hidasta vauhtiani, tuskin edes noteeraan heidän olemassaoloaan. He ovat korkeintaan kusinen lammikko, jonka yli paahdan kahdeksankymmenen kilometrin huippunopeudella.

Jos minulla olisi mahdollisuus, heidät kaikki mustaan aukkoon pakottaisin.

Itse asiassa vain talvisodan veteraanit, jotka ovat vuodattaneet nesteitään Karjalan katajaiseen multaan, ovat oikeutettuja matkustamaan oikealla puolellani kaikkivoivassa komentokeskuksessani. Koska heitä me saamme kiittää kaikesta mikä ympäröi meitä. Itsekin kiitän joka ilta rukouksissani talvisodan veteraaneja. Tarkoitusta varten ostin kirjan, johon on merkitty nimeltä jokainen silvottu ja lopetettu talvisodanveteraani. Eilen rukoilin Pasi Metsäsen silvotun ja rei’itetyn veteraaniruumin muistolle ja jahka saan kirjoitettua päivityksen valmiiksi on vuorossa rukous Niklas Metsäsen muistoa kunnioittaen.

Eli nyt.