Taisteluni I

Unelmani ja Lapsuuteni

Rakkaat lukijani haluaisin kertoa teille unelmistani, joita minulla oli pienenä aloittelevana linja-autonkuljettajana. Tämä sen takia, että tutustuisimme paremmin. Tehän olette jo vuoden päivät kulkeneet virtuaalisesti kyydissäni ja harvoin minulla on ehjät ja tasapainoiset ihmissuhteet kestäneet yli vuotta. Paitsi tietenkin rakkaaseen emeritus vaimokkeeseeni. Minun vihani ja rakkauteni, tuleni ja kylmyyteni, taivaani ja helvettini.

Nyt ei kuitenkaan takerruta häneen, vaan puhutaan jostain paljon mielenkiintoisemmasta, nimittäin minusta.

Tästä se alkaa..

Pienenä poikana unelmoin bussilipusta, koska asuimme Jakomäen kalliovuorilla ei tämä tullut kysymykseen, eikä unelmani toteutunutkaan vuosikausiin. Jokainen jouluni Kankaretiellä päättyi sydämen repivään pettymykseen, koska joulupukkia Kankaretiellä ei näkynyt, eikä myöskään lahjapaperiin käärittyä bussilippua. Kuitenkin olin optimistinen jo lapsena ja en antanut vastoinkäymisten viedä toivoani omasta bussilipusta.

Ensimmäisen bussilipun sain vasta kuusivuotiaana, kun löysin kotirapustamme päihdemyrkytyksen saaneen isäni. Tiesin hänen taskustaan löytyvän bussilipun ja oikeassahan minä olin, varmastikin se linja-automiehen kuuluisa kuudes aisti auttoi minua. Tämän jälkeen ei isä sitten hirveästi bussilla Jakomäestä Kontulaan hurvitellut. Koko perheemme oli tyytyväinen tulokseen. Saimme isän takaisin kotiin, sekä hän jätti vähäksi aikaa läträämisen vähemmälle ja ironisesti usein ihmettelimme bussilipun kohtaloa.

Kuusivuotiaana sain vihdoin omalla nimelläni varustetun bussilipun. Se oli tehty suomalaisesta pahvista ja sitä koristi minun hymyilevä naamani. Sattumaa vaiko kohtaloa, mutta se oli samalla myös ensimmäinen kuva minusta. Itse kallistun ennemmin kohtalon merkitykseen. Ensimmäinen omakuva ja bussilippu, se oli minulle dream come true, kuten Hollywood elokuvissa usein valkoisille ja söpöille keskiluokkaisille lapsille tapahtuu.

Kuitenkin nälkä kasvaa syödessä, niin myös unelmat ja tajusin jo kuusivuotiaana, ettei bussilippu ole unelmoinnin arvoinen. Unelmani kasvoi pahvisesta ja hieman käpristyneestä bussilipusta tonnien painoiseen metalliunelmaan. Halusin päästä kuljettamaan tätä maagista ihmettä, jota myös linja-autoksi kutsutaan, joka on metalliin verhottu unelmani. Kestin kaikki lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet ajattelemalla unelmaani, ja voitte uskoa rakkaat lukijani miten paljon kärsimystä Jakomäessä kohtaa nuori linja-autonkuljettajan alku, joka ei ole kiinnostunut kellarimurroista ja kirpeästä kiljusta. Olin nuorena niin sanottu outsider, eli ulkopuolinen. Tänä päivänä minua varmastikin kutsuttaisiin potentiaaliseksi kouluampujaksi, mutta rakkaat lukijani, tietänette varmastikin ettei tämä Kauko viattomia tähtää.

Mutta takaisin unelmaani, unelmaani kuljettaa suomalaisia, sykki sydämessäni. Se pyöri päässäni päivittäin. Keräsin lehdistä bussikuskien haastatteluja ja valokuvasin kamerallani koko nuoruuden Jakomäessä pyöriviä metallisia palatseja, jotka olivat arvokkaampia, kuin yksikään asunto Jakomäen kalliovuorilla. Lopulta valokuvia kertyi toistakymmentä valokuva-albumia ja huoneeni seinät oli peitetty rohkeilla linja-autokuvilla.

Muut fanittivat rohkeasti Dingoa ja kävivät Tavastialla keikoilla, mutten minä. Minä pyörin nuorena 77:n päättärillä ja otin kuvia Länsi-Saksasta tuodulla Nikon kamerallani metallisista unelmistani ja unelmaani kuljettavista rautaisista herrasmiehistä.

Metallin- ja raudanyhdistelmä, voiko kovempaa olla. Ei, ei todellakaan.

Ai, että ne oli aikoja. Tulee aivan tippa linssiin, miettiessäni kaikkia niitä viikonloppuja, jolloin sai valvoa myöhään ja pystyin täysillä antautumaan harrastukselleni.

Pakko todeta parhaimman muistoni liittyvän 77:n Jakomäen päättärille. Pitkän mankuamisen jälkeen sain kotiväeltä luvan telttailla viikonlopun ajan, kunhan telttailen lähellä kotia. Tämähän kävi minulle mainiosti, olihan 77:n päättäri samassa kaupunginosassa.

Muistan miten vuosia sitten, perjantaina koulun jälkeen hain kodista eväät, teltan, kamerani ja alanlehtiä. Olin jo ennen ruuhka-ajan alkamista teltta pystyssä 77:n päättärillä. Telttapaikkani oli linja-autonkuljettajien tauko-ja käymäläpaikan vieressä. Tuohon aikaan kuljettajat olivat jumalasta seuraavia ja linja-autoissa manuaalivaihteet, joten eivät sotia käyneet sissikuljettajat tarvinneet nykyisen kaltaisia palatsimaisia taukopaikkoja, joissa on lämmitys ja moderniin aikaan sopivat mukavuudet. Nuoruuteni aikoihin päättäri oli pelkästään kääntöpaikka keskellä metsää. Mukavuuksia ei ollut, ne piti itse rakentaa ja tämän takia olivat sissikuljettajat kaataneet pari mäntyä metsästä, joista olivat rakentaneet laavun ja laavun viereen käymälän katoksella varustettuna. Ne olivat rehellisiä aikoja, edelleen syljettää, kun kollegat heti valittavat ettei päättärin bajamajaa ole tyhjennetty. Hei herätys, joku roti tähän hommaan. Meidän tehtävä on kuljettaa, ei istua bajamajassa, jos ei kiinnosta, take a hike, eli kävele, älä kuljeta.

Takaisin asiaan, leirini perustin sissikuljettajien laavun viereen. Telttana minulla toimi Aku Ankka lehden tilaajalahjana saamani kirkkaan keltainen teltta. Muistelisin ettei minun kauaa tarvinnut alan lehtiä lukea, kun kuulin ensimmäisen metallisen unelman lähestyvän.

Unelmienviikonloppuni oli alkanut. Jos vain tuolloin olisin tiennyt siitä viikonlopusta tulevan elämäni paras viikonloppu, jonka tulisin muistamaan koko elämäni, olisin videoinut sen alusta loppuun.

Edelleen kulkee kylmät väreet lävitseni miettiessäni tuota viikonloppua. Kaksi kokonaista päivää sain kuunnella sissikuljettajien iskevän tarinaa jatkosodan taisteluista Kannaksella tai vaihtoehtoisesti vähemmän tappajanoloisen kuljettajan antavan viiltävän analyysin joukkoliikenteen eroista Helsingin ja Tukholman kaupunkien välillä.

Yön tullen tein nuotion, josta sissikuljettajat nauttivat ja kehuivat miten hyvän nuotion olin tehnyt. Kuulemma monella nousi mieleen muistot Kannakselta ja Aunuksen miehitysalueelta, kun haistoi hiilidioksidin, jota kuun hohteessa kimmeltävät metalliset unelmani päästivät moottoritilasta, nuotion loimujen äärellä. Kuljettajat ja metalliset palatsit vaihtuivat yön aikana tiuhaan, mutta 77 palaa aina päättärilleen, joten kertaakaan en ollut yksin. Yksikin kuljettaja totesi enteellisesti, että minusta saisi hienon linja-autonkuljettajan.

Ja sehän minusta tuli, mutta sehän minä olin, ai helvetti, että vihaan imperfektimuotoa, kun puhutaan ammatistani ja elämästäni. Minä olin, mutten ole enää linja-autonkuljettaja. En nyt pysty enempää kirjoittamaan, muistojeni haavat ovat auenneet liiaksi jatkaakseni elämäni tarinan jakamista teille, rakkaat lukijani.