Kuljettamani karja

Kuljettamani karja

Oletteko kiinnittäneet huomiota, rakkaat lukijani, noustessanne metalliseen työväenristeilijään, että ette tunne komentokeskuksessa puurtavaa kapteenia henkilökohtaisesti. Olette ehkä kuulleet kylmyyttä hohkavan marraskuisen masentavan tuulen kuiskaavan hänen nimeänsä tai vaihtoehtoisesti olette pystyneet tavaamaan sukunimen, joka lukee hänen nimilaatassaan sydämen yläpuolella, heti siinä kuljettajainjärjestysnumeron alapuolella. Tarkoituksenani on saada teidät rakkaat lukijani ja matkakortinhaltijat ymmärtämään miten erilaista elämää me elämme, johtuen yhteiskunnanrakenteista, jotka ovat mittasuhteiltaan suurempia, kuin kuljettamani metalliset mestariteokset yhteensä. Älkää luulko väärin, haluaisin tutustua kuljettamaani massaan, mutta meillä ei ole mitään yhteistä ja niin se on tarkoitettukin.

Kaikkialla huomiota herättää metallisen mestariteoksen eräs seikka; kaikkialla näette kaksi erillistä ihmisluokkaa, joista toisen tapaa aina komentokeskuksen voimaa ja valtaa symboloivalta komentopenkiltä ja toisen metallisen mestariteoksen hämärästä ja viheliäisestä ruumasta, mikä taas selittyy sillä, että nämä viimeksi mainitut varojen ja koulutuksen puutteessa ovat ajautuneet työttömyyden, epätoivon ja narkomanian savuiseen maailmaan.

Se ero meidän välillämme on rakkaat lukijani, mutta turha siitä on masentua, et voi asialle yhtään mitään.

                      Kahtiajako vaikuttaa heti ihmiskarjan astuessa rahvaanristeilijään. Rakkaiden lukijoideni on vaikea ymmärtää minun kirjakielimäistä, rationaalista, positiivisen kopeata puhettani, jos ei ole kuullut muuta kuin torimyyjien, kapakoiden ja ostareiden karkeaa, köyhää, säännötöntä murretta. Yksinkertaistettuna EN pysty ymmärtämään teitä ja toiseksi, sillä ei ole merkitystä, haluatteko lasten vai aikuisten kertalipun. Myyn aina ja vain kuljettamalleni massalle aikuisten seutulippuja. Kyllä siinä köyhää ja vaivaista vituttaa, kun totutun kahden euron ja seitsemänkymmenen sentin tilalle iskeytyy tuplahinta. Siinä sitten keräämään lisää pulloja ostarin takaa tai vaihtoehtoisesti kävellään metroasemalle ja luikahdetaan rottamaisesti oranssiin kumiletkuun. Tärkeintä on pitää jonkinlainen taso ja se tarkoittaa etten kyyditse tuulipuvussa kahisevia yksinhuoltajaäitejä. Mielelläni katselen ja annan heidän palvoa ja antautua minun lihallisille haluilleni Itäkeskuksen yöelämässä, mutta lastenkärryjen liikuttamiseen ei tarvita polttomoottorin työntöapua. Kaikki eri vähemmistöt, niin rotu- ja seksuaalivähemmistöt, jos on pakko olla erilainen, niin sen voi todistaa muualla kuin metallisen mestariteoksen ruumassa. Yksinäisten miesten kohdalla en edes hidasta vauhtiani, tuskin edes noteeraan heidän olemassaoloaan. He ovat korkeintaan kusinen lammikko, jonka yli paahdan kahdeksankymmenen kilometrin huippunopeudella.

Jos minulla olisi mahdollisuus, heidät kaikki mustaan aukkoon pakottaisin.

Itse asiassa vain talvisodan veteraanit, jotka ovat vuodattaneet nesteitään Karjalan katajaiseen multaan, ovat oikeutettuja matkustamaan oikealla puolellani kaikkivoivassa komentokeskuksessani. Koska heitä me saamme kiittää kaikesta mikä ympäröi meitä. Itsekin kiitän joka ilta rukouksissani talvisodan veteraaneja. Tarkoitusta varten ostin kirjan, johon on merkitty nimeltä jokainen silvottu ja lopetettu talvisodanveteraani. Eilen rukoilin Pasi Metsäsen silvotun ja rei’itetyn veteraaniruumin muistolle ja jahka saan kirjoitettua päivityksen valmiiksi on vuorossa rukous Niklas Metsäsen muistoa kunnioittaen.

Eli nyt.

Samoin kuin kilometrejä ahnaasti nielevä metallinen temppeli, lähiöravintolassakin läsnäolijoita yhdistää yhteinen mutta ulkoinen päämäärä: matkatovereilla se on määräasema, ravintolavierailla humalan kyllästämä seurallisuus. Yhteisen päämäärän sisältö eli matkan tarkoitus kuitenkin vaihtelee kanssamatkustajasta toiseen. Yksinkertaistettuna on tultu juomaan, kukin eri syistä.

            Juuri edellä mainituista syistä rakastin elämääni. Päivisin kuljetin suomalaisia turvallisesti ansaitsemaan elantoansa sieluja tuhoavaan tehtaaseen ja hämärän tultua laskeuduin, kuin Jeesus vanhassa testamentissa, kuolevaisten joukkoon. Olin pidetty, rakastettu lähiöni työnsankari. Kaikilla mittareilla voitin jopa naapurikansamme sankarityöläisen Aleksei Stahanovin.

Stahanov oli Neuvostoliitossa vaikuttanut kaivosmies, joka 3. Elokuuta 1935 lapioi ennätykselliset 102 tonnia hiiltä viidessä tunnissa ja neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Mikä oli neljätoista kertaa enemmän, kuin mitä tavallinen kuolevainen pystyi Neuvostoliitossa lapioimaan.

Mutta hänhän oli vain ja ainoastaan kaivosmies. Kuka tahansa pystyy kaivamaan maata, siihen ei mitään taitoa tarvita. Toista se on meillä, kuolemattomilla linja-automiehillä, joiden pitää käydä vaativa koulutus ennen komentokeskukseen astumista.

Onko lapiomiehillä koulutusta?

Aivan.

Kunnioituksestani kertoo jotain se miten ravintolan vahtimestari napsautti jalkansa yhteen ja tervehti minua aina kunnioittavaan sävyyn, astuessani tavallisten kuolevaisten alkoholilla voideltuun olohuoneeseen. Näin vahtimestarin silmistä kateuden aiheuttaman pupillien laajentumisen ja hämmennyksestä johtuvan käsien tärinän, antaessani univormuni merensinisen päällystakkini hänen huostaansa.

Vahtimestari, sekä muu ravintolan henkilökunta eivät voineet millään uskoa, miksi saavuin iltaisin heidän ravintolaan. Olen aina muistuttanut itselleni, etten anna kaiken saamani kunnian ja arvostuksen muuttua ylimielisyydeksi tavallista ihmistä kohtaan. Kuten ensimmäinen ja kuuluisin, meistä ihmisten liikuttajista, Jeesus ja hänen taivaallinen kaikkivaltias vuoromestari Jumala, olen nöyrä, metallisen komentokeskuksen liikkeellepaneva voima.

Hyvä hyville ja paha pahoille.

Ravintolan asiakkaat, joita olin kuljettanut päivällä, osoittivat iltaisin kunnioitustaan minulle ainoalla tavalla, jonka he osasivat, eli voidellessaan minua alkoholilla. Minun ei ole ikinä tarvinnut käyttää maallisia keinoja tyydyttääkseni elämän janoani. Kuljettamani ihmiset toivat minulle, kiitollisuuden kyyneleet kasvoillaan valuen, menovettä.

Metallinen komentokeskus vaatii toimiakseen minun lisäkseni, pyhästä maasta pulppuavaa korkeaoktaanista seosta, johon on jalostettu Jerusalemin henkevyyttä ja oikeaoppisuutta.

Suoriutuakseni komentokeskuksen komentajana tarvitsen samasta pyhästä maasta versovaa jumalallista työntövoimaa, jota nautin tuontiviinin ominaisuudessa.

            Sellaisia olivat kunnianpäiväni nöyränä kansan palvelijana Jakomäen kylässä. 

Mieti miten matkustat metallisessa unelmaristeilijällä!!

On monia tapoja liikkua pitkiäkin matkoja Helsingissä.

Suosituin tapa on aina ollut kiipeäminen metalliseen työväenluokanristeilijään, 

kaikki eivät kuitenkaan ole tervetulleita kuusipyöräiseen todeksi muuttuneeseen utopiaan,

yksi piippaus ja vihreä hyväksyntä = tervetuloa,

kaksi piippausta ja punainen hälytysvalo = hyvästi

Humalassa matkustamista ei voita mikään, paitsi jos humalan sekaan on sekoittunut narkomaniaa.

Humalamatkustamisen lisäksi itseään ja muita matkustajia voi suojella narkomanian pahalta hengeltä kuvan kaltaisella revolverillä. 

Humalamatkustaminen aseistettuna ja jatkuva rukoileminen ovat varma yhdistelmä perille pääsemiseksi.

Taisteluni I

Unelmani ja Lapsuuteni

Rakkaat lukijani haluaisin kertoa teille unelmistani, joita minulla oli pienenä aloittelevana linja-autonkuljettajana. Tämä sen takia, että tutustuisimme paremmin. Tehän olette jo vuoden päivät kulkeneet virtuaalisesti kyydissäni ja harvoin minulla on ehjät ja tasapainoiset ihmissuhteet kestäneet yli vuotta. Paitsi tietenkin rakkaaseen emeritus vaimokkeeseeni. Minun vihani ja rakkauteni, tuleni ja kylmyyteni, taivaani ja helvettini.

Nyt ei kuitenkaan takerruta häneen, vaan puhutaan jostain paljon mielenkiintoisemmasta, nimittäin minusta.

Tästä se alkaa..

Pienenä poikana unelmoin bussilipusta, koska asuimme Jakomäen kalliovuorilla ei tämä tullut kysymykseen, eikä unelmani toteutunutkaan vuosikausiin. Jokainen jouluni Kankaretiellä päättyi sydämen repivään pettymykseen, koska joulupukkia Kankaretiellä ei näkynyt, eikä myöskään lahjapaperiin käärittyä bussilippua. Kuitenkin olin optimistinen jo lapsena ja en antanut vastoinkäymisten viedä toivoani omasta bussilipusta.

Ensimmäisen bussilipun sain vasta kuusivuotiaana, kun löysin kotirapustamme päihdemyrkytyksen saaneen isäni. Tiesin hänen taskustaan löytyvän bussilipun ja oikeassahan minä olin, varmastikin se linja-automiehen kuuluisa kuudes aisti auttoi minua. Tämän jälkeen ei isä sitten hirveästi bussilla Jakomäestä Kontulaan hurvitellut. Koko perheemme oli tyytyväinen tulokseen. Saimme isän takaisin kotiin, sekä hän jätti vähäksi aikaa läträämisen vähemmälle ja ironisesti usein ihmettelimme bussilipun kohtaloa.

Kuusivuotiaana sain vihdoin omalla nimelläni varustetun bussilipun. Se oli tehty suomalaisesta pahvista ja sitä koristi minun hymyilevä naamani. Sattumaa vaiko kohtaloa, mutta se oli samalla myös ensimmäinen kuva minusta. Itse kallistun ennemmin kohtalon merkitykseen. Ensimmäinen omakuva ja bussilippu, se oli minulle dream come true, kuten Hollywood elokuvissa usein valkoisille ja söpöille keskiluokkaisille lapsille tapahtuu.

Kuitenkin nälkä kasvaa syödessä, niin myös unelmat ja tajusin jo kuusivuotiaana, ettei bussilippu ole unelmoinnin arvoinen. Unelmani kasvoi pahvisesta ja hieman käpristyneestä bussilipusta tonnien painoiseen metalliunelmaan. Halusin päästä kuljettamaan tätä maagista ihmettä, jota myös linja-autoksi kutsutaan, joka on metalliin verhottu unelmani. Kestin kaikki lapsuuden ja nuoruuden vaikeudet ajattelemalla unelmaani, ja voitte uskoa rakkaat lukijani miten paljon kärsimystä Jakomäessä kohtaa nuori linja-autonkuljettajan alku, joka ei ole kiinnostunut kellarimurroista ja kirpeästä kiljusta. Olin nuorena niin sanottu outsider, eli ulkopuolinen. Tänä päivänä minua varmastikin kutsuttaisiin potentiaaliseksi kouluampujaksi, mutta rakkaat lukijani, tietänette varmastikin ettei tämä Kauko viattomia tähtää.

Mutta takaisin unelmaani, unelmaani kuljettaa suomalaisia, sykki sydämessäni. Se pyöri päässäni päivittäin. Keräsin lehdistä bussikuskien haastatteluja ja valokuvasin kamerallani koko nuoruuden Jakomäessä pyöriviä metallisia palatseja, jotka olivat arvokkaampia, kuin yksikään asunto Jakomäen kalliovuorilla. Lopulta valokuvia kertyi toistakymmentä valokuva-albumia ja huoneeni seinät oli peitetty rohkeilla linja-autokuvilla.

Muut fanittivat rohkeasti Dingoa ja kävivät Tavastialla keikoilla, mutten minä. Minä pyörin nuorena 77:n päättärillä ja otin kuvia Länsi-Saksasta tuodulla Nikon kamerallani metallisista unelmistani ja unelmaani kuljettavista rautaisista herrasmiehistä.

Metallin- ja raudanyhdistelmä, voiko kovempaa olla. Ei, ei todellakaan.

Ai, että ne oli aikoja. Tulee aivan tippa linssiin, miettiessäni kaikkia niitä viikonloppuja, jolloin sai valvoa myöhään ja pystyin täysillä antautumaan harrastukselleni.

Pakko todeta parhaimman muistoni liittyvän 77:n Jakomäen päättärille. Pitkän mankuamisen jälkeen sain kotiväeltä luvan telttailla viikonlopun ajan, kunhan telttailen lähellä kotia. Tämähän kävi minulle mainiosti, olihan 77:n päättäri samassa kaupunginosassa.

Muistan miten vuosia sitten, perjantaina koulun jälkeen hain kodista eväät, teltan, kamerani ja alanlehtiä. Olin jo ennen ruuhka-ajan alkamista teltta pystyssä 77:n päättärillä. Telttapaikkani oli linja-autonkuljettajien tauko-ja käymäläpaikan vieressä. Tuohon aikaan kuljettajat olivat jumalasta seuraavia ja linja-autoissa manuaalivaihteet, joten eivät sotia käyneet sissikuljettajat tarvinneet nykyisen kaltaisia palatsimaisia taukopaikkoja, joissa on lämmitys ja moderniin aikaan sopivat mukavuudet. Nuoruuteni aikoihin päättäri oli pelkästään kääntöpaikka keskellä metsää. Mukavuuksia ei ollut, ne piti itse rakentaa ja tämän takia olivat sissikuljettajat kaataneet pari mäntyä metsästä, joista olivat rakentaneet laavun ja laavun viereen käymälän katoksella varustettuna. Ne olivat rehellisiä aikoja, edelleen syljettää, kun kollegat heti valittavat ettei päättärin bajamajaa ole tyhjennetty. Hei herätys, joku roti tähän hommaan. Meidän tehtävä on kuljettaa, ei istua bajamajassa, jos ei kiinnosta, take a hike, eli kävele, älä kuljeta.

Takaisin asiaan, leirini perustin sissikuljettajien laavun viereen. Telttana minulla toimi Aku Ankka lehden tilaajalahjana saamani kirkkaan keltainen teltta. Muistelisin ettei minun kauaa tarvinnut alan lehtiä lukea, kun kuulin ensimmäisen metallisen unelman lähestyvän.

Unelmienviikonloppuni oli alkanut. Jos vain tuolloin olisin tiennyt siitä viikonlopusta tulevan elämäni paras viikonloppu, jonka tulisin muistamaan koko elämäni, olisin videoinut sen alusta loppuun.

Edelleen kulkee kylmät väreet lävitseni miettiessäni tuota viikonloppua. Kaksi kokonaista päivää sain kuunnella sissikuljettajien iskevän tarinaa jatkosodan taisteluista Kannaksella tai vaihtoehtoisesti vähemmän tappajanoloisen kuljettajan antavan viiltävän analyysin joukkoliikenteen eroista Helsingin ja Tukholman kaupunkien välillä.

Yön tullen tein nuotion, josta sissikuljettajat nauttivat ja kehuivat miten hyvän nuotion olin tehnyt. Kuulemma monella nousi mieleen muistot Kannakselta ja Aunuksen miehitysalueelta, kun haistoi hiilidioksidin, jota kuun hohteessa kimmeltävät metalliset unelmani päästivät moottoritilasta, nuotion loimujen äärellä. Kuljettajat ja metalliset palatsit vaihtuivat yön aikana tiuhaan, mutta 77 palaa aina päättärilleen, joten kertaakaan en ollut yksin. Yksikin kuljettaja totesi enteellisesti, että minusta saisi hienon linja-autonkuljettajan.

Ja sehän minusta tuli, mutta sehän minä olin, ai helvetti, että vihaan imperfektimuotoa, kun puhutaan ammatistani ja elämästäni. Minä olin, mutten ole enää linja-autonkuljettaja. En nyt pysty enempää kirjoittamaan, muistojeni haavat ovat auenneet liiaksi jatkaakseni elämäni tarinan jakamista teille, rakkaat lukijani.