Matkaliput kiitos!

Paljon on ollut viime aikoina puhetta linjaatuonkuljettajiin kohdistuvasta väkivallasta. Mainitakseni vain kollegoitani on piesty ympäri pääkaupunkia.

Juuri tällä viikolla lehdissä on ollut esillä kollegani törkeä piekseminen huligaaniteinilauman johdosta. Kollegaani kuristettiin kesken ajon sillä seurauksena että hän menetti tajuntansa ja oli kykenemätön jatkamaan vuoroaan.

Mutta tämä ei ole mitään uutta.

Päästyäni armeijan harmaista liityin heti siviilinä HKL:n sinisiin. Vaihdoin lennosta univormusta toiseen.

Ja tätä päätöstä en ole katunut.

Enkä tule katumaan.

En nyt enkä myöhemminkään.

Nuorena märkäkorvana kokeneemmat kuljettajat laittoivat minut heti koville. Jostain kummasta syystä nuoret märkäkorvat laitetaan ajamaan itäisiä linjaautolinjoa.

Talontapa kuulemma heh heh.

Mutta  tämä on ainut tapa erottaa jyvät akanoista talon sisällä.

Me emme kaipaa pelkureita kuljettamaan kymmenien tonnien painoisia teräslaivoja.

Mieleeni palaa elävästi(siis ei kuvainnollisesti) miten minulle tuli vahvasti entinen merikapteeni pätemään kesken ajon, miten hän on kuljettanut satojen tonnien painoisia veneitä ja että se vasta on stressaavaa. Samaan hengenvetoon hän lisäsi miten on joutunut taistelemaan merirosvoja vastaan merillä.

Nauroin entiselle kapteenille ja poistin hänet linjaautostani heti seuraavalla pysäkillä.

Minulle ei entiset kapteenit käy pätemään.

Ja sitä paitsi entiselle kapteenille ei ole käyttöä linjaautossani, kävelköön loppumatkan.

Helppoahan se on kuljettaa veneitä keskellä Atlantia omassa yksinäisyydessä.

Mutta oikeassa liikenteessä, siellä vasta pitää olla tarkkana.

Tilaa on vain muutamia senttejä ja nopeutta on oltava jos haluaa olla aikataulussa.

Huomattavasti vaikeampaa on olla linjaautonkuljettaja. Huomattavasti.

Sitä paitsi riskit ovat suuret.

Ja mitä tulee merirosvoihin. Ajan päivittäin Rastilaan.

Mutta palatakseni asiaan. Moni asia on muuttunut siitä kun aloin kuljettamaan suomalaisia.

Ensimmäisinä linjoinani liikutin metallista teräslaivaani itäisessä kaupungissa.

Olin silloin nuori ja juuri päässyt armeijasta, eli toisin sanoen kuolematon.

Tulikasteeni oli yövuoro heti ensimmäisenä työviikonloppunani itäiseen Helsinkiin.

Kyseinen reitti kulki vielä silloin Steissiltä itäväylää pitkin Herttoniemeen, missä nousin valtaväylältä pienemmälle kokoojakadulle kohti Roihikaa.

Linja menee Roihikan läpi Itistä sivuten suoraan Meltsiin.

Nuoruudessani työttömät terrorisoivat varsinkin näitä linjoja.

Voitte uskoa miten minua jännitti suljettuani ovet steissillä ja laittaessani D-vaihteen silmään.

Mielessäni oli onneksi armeijan ajan opetukset. Joukkueeni luti oli painottanut meille että ketju on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki on.

Minä en tuottaisi pettymystä, en ole petturi. Minä kuljetan tämän teräslaivan satamaan maksoi mitä maksoi.

En ole hirveän uskonnollinen mutta tuolloin lausuin rukouksen jos toisenkin kääntäessäni keulan itään kohti.

 Jälkeenpäin ajatellen minun kanssani matkusti Jeesus, joka suojeli minua pahuuden voimilta, eli paradoksaalista kyllä, kuljettamiltani matkustajilta.

Jo koulutuksen aikana olin oppinut että meidän pitää myös kuljettaa kaikki jotka maksavat matkalipun hinnan.

Miten tyhmä ajatus, mutta säännöt ovat sääntöjä.

Säännöt on tehty noudatettavaksi ja niitähän myös noudatetaan.

Matka sujui hyvin aina siihen asti kunnes nousin Itäväylältä kokoojakadulle.

Sitten se tapahtui. Kesken Herttoniemen liikenneympyrän, joka vaatii kuljettajan kaiken keskittymisen, lasinen olutpullo lensi matkustamon puolelta tuulilasiin.

Nykyään en edes muista kaikkia kertoja jolloin minua on heitetty olutpullolla, mutta ensimmäisen kerran kaikki muistavat.

 Olin yltäpäältä oluessa ja lasinsirpaleissa ja minun piti vielä ohjata kymmenien tonnien painoista maantielaivaa.

Pysäytin linjaauton seuraavalle pysäkille ja nousin kuljettajan istuimelta.

Suussani maistui lämmin kusenmakuinen olut ja lasinsirpaleet raapivat kurkkuani, ohjatessani linjaauton turvallisesti pysäkille.

Koulutuksessa opetetaan että älä näytä pelkoasi, tapahtui mitä tapahtui.

Älä näytä pelkoasi, jos vain noudattaa tätä viisasta oppia selviää mistä tahansa.

Tämä mielessäni kokosin itseni. Minun rautalaivassani ei tälläistä käytöstä suvaita.

Muistan niellaiseeni suuhuni lentäneen oluenpisarat ja sirpaleet.

Joku saisi maksaa!!

En todellakaan tulisi myöhästymään aikataulusta sabotaasin vuoksi.

Tämä rautalaiva saapuisi satamaan maksoi mitä maksoi.

Näin jälkikäteen ajatellen seuraavat  tekoni eivät olleet rationaalisia. Olen tähän päivään asti vaiennut tuon viikonloppu lähdön tapahtumista. En pysty enää pitämään tätä syyllisyyttä sisälläni. Minun on pakko kertoa jollekulle sen yön tapahtumista. Ystäväni ovat joko pettäneet minut tai kuolleet, joten heille en voi puhdistaa sieluani, sama koskee perhettäni ja sukulaisiani. Mutta te rakkaat lukijani saatte kuulla totuuden. Minun on pakko keventää sieluani. Sitä paitsi rikos johon syyllistyin kyseisenä yönä vanheni vihdoin tänä vuonna. Voin vihdoin puhua avoimesti siitä yöstä, joka muutti minut naivista idealistisesta nuoresta pojanklopista paatuneeksi linjaautokuljettajaksi..

Heipä hei rakkaat lukijani.

Olen saanut paljon kyselyjä teiltä rakkaat lukijani.
Liittyen linjaautonkuljettajan arkeen.
Ja nyt ajattelin vastata teille rakkaat lukijani.

Normaalisti arki alkaa minulla herätyksellä siinä kolmen aikaan aamulla.
Keitä plöröt ja laitan tekstiteeveen päälle.
Vaikka itse nukun niin maailma jatkaa pyörimistä ja pitäähän sitä tietää mitä on tapahtunut yön aikana.

Juotuani plöröt ja syötyäni aamiaislihiksen puen univormun päälle.
Jätän tarkoituksella ylimmän napin auki, mutta sen tarinan kerron joskus myöhemmin.

Asun onnekseni itäisessä-Helsingissä, joten matka varikolle ei ole ylivoimainen.
Siis linjaautokuljettajalle, mutta olisi kiva nähdä miten normi velliperse kansalainen menisi töihin jos ei voisi turvautua linjaautoon.

Meillä linjaautokuljettajilla jotka paahdamme aamuvuoroa ei tälläistä ylellisyyttä ole, enkä ole ikinä kokenut että tarvitsisin sellaista.
Kävelen joka aamu töihin kun menen aamuvuoroon. Joka ikinen aamu, säässä kuin säässä. Satoi tai paistoi menen kävellen töihin. AINA.

Ärsyttää kaikki kaikenmaailman työttömät puunhalaajahippi huumeidenkäyttäjät, jotka minun verorahoillani A)nukkuvat myöhään
                                     B)matkustavat vielä tämän lisäksi ilman asianmukaista matkalippua

Kysyn vain onko se reilua että minä, joka kuljetan suomalaisia töihin, joudun kävelemään töihin, jotta voisin kuljettaa suomalaisa töihin.

SE EI OLE REILUA, mutta elämä ei aina ole reilua ja se ei todellakaan ole reilua linjaautonkuljettajalle.
Tämä on tullut vuosien aikana selväksi, mutta päivääkään en vaihtaisi.
Tämä on kutsumusammatti ja sellaisena se pysyy.

Me linjaautonkuljettajat olemme Suomen selkäranka. Ilman meitä kukaan ei pääsisi töihin ja Suomi pysähtyi, eikä olisi enää Suomea.
Esimerkiksi Suomen taistellessa itsenäisyydestä, 
me kuljetimme, 
me puolustimme, 
me voitimme.

Mieti nyt itsekin lukijani. Jos haluat mennä paikasta A paikkaan B, miten menet sinne?
No tietenkin linjaatuonkuljettaja.

Eksyin nyt aiheesta mutta käveltyäni töihin alan kuljettamaan suomalaisia ja sitten menen takaisin kotiin.

D-vaihde silmään ja kohti päättäriä

Heipä hei rakkaat lukijani.

Heti aluksi haluan pyytää anteeksi lukijoiltani pitkäksi venähtänyttä taukoa kirjoittamisessa.

Minulla on ollut vakavia henkilökohtaisia ongelmia, mutta ei niistä sen enempää. 

Koska ketä nyt kiinnostaisi linjaautonkuljettajan henkinen helvetti höystettynä vakavalla päihde- ja parisuhdeongelmalla ja siitä johtuvilla seurauksilla.

mutta mutta...

Aurinko nousee myös aamuvuoroon menevälle linjaautokuljettajalle ja jonkunhan on myös kuljetettava suomalaiset työhön. 

Ja se joku olen minä.

Tämä on kutsumusammatti ja minä vannoin valan.

Niin kauan kuin henki pihisee minussa, minä Kauko Raumala kuljetan suomalaisia.

Kävin linjaautonkuljettajan helvetissä ja tulin takaisin vahvempana kuin koskaan.

Se mikä ei tapa, vahvistaa tätä kuljettajaa!!

Valitettavasti minusta johtumattomista syistä saan ajokorttini takaisin vasta tämän viikon perjantaina ja pääsen vasta tällöin kuljettamaan suomalaisia.

Ajojärjestelijä lupasi päästää minut vauhtiin perjantain myöhäislähdöllä.

Eli legendaarinen 90N olisi vuorossa.

Tuskin maltan odottaa..

Viime päivät, kuukaudet olen vain ajelehtinut pitkin itäistä-Helsinkiä. Ilman mitään tarttumapintaa ajauduin hieman viihteelle. Kivaa oli mutta jokainenhan sen ymmärtää että vapun ei ole tarkoitus kestää kaatuneiden muistopäivään asti.

No Kake oppi sen kantapään kautta ja vannon että tästä eteenpäin vaput vietän ratin takana kuljettamassa suomalaisia. 

Tämän minä lupaan ja vannon kautta siniristilipun ja HKL:n.

mutta voi niitä muistoja, kyllä linjaautokuljettajakin saa joskus olla viihteellä. 

Linjaautonkuljettaja ilman heikkouksia on täynnä heikkouksia.

Rakkaat lukijat aloitin myös uuden harrastuksen korvatakseni vanhan harrastukseni. 

Nimittäin lenkkipolut