Elämä on vastenmielinen ilmiö, ja
kaiken siitä tietämämme taustalla aavisteltavissa oleva pirullinen totuus tekee
siitä joskus vielä tuhat kertaa vastenmielisemmän. Tiede, jonka tyrmistyttävät
paljastukset ovat jo nyt tarpeeksi ahdistavia, tuhoaa ehkä jonakin päivänä
sukupuuttoon koko ihmislajimme – jos me ylipäätänsä olemme erillinen laji –
sillä diipadaapaa ketä kiinnostaa.
Jos tietäisimme, mitä olemme,
tekisimme samoin kuin isäni; isäni joka kasteli eräänä yönä itsensä öljyllä ja
sytytti vaatteensa tuleen. Kukaan ei kerännyt hiiltyneitä palasia uurnaan tai
pystyttänyt muistomerkkiä hänen kunniakseen, sillä hänen jäämistöstään löytyi
tiettyjä muistiinpanoja ja tietty laatikkoon taltioitu esine, joiden vuoksi kaikki haluttiin vain unohtaa. Jotkut jotka
tunsivat hänet, eivät edes suostu myöntämään, että hän ylipäätänsä oli
olemassa.
Isäni meni ulos talonyhtiön
sisäpihalle ja poltti itsensä nähtyään laatikkoon pakatun esineen, joka oli lähetetty hänelle Rastilasta, Meri-Rastilasta. Tämä esine, eikä suinkaan hänen omalaatuinen ulkonäkönsä, sai hänet
päättämään päivänsä. Moni olisi inhonnut elämäänsä jos olisi omistanut isäni
niin omalaatuiset kasvonpiirteet, mutta isäni oli ollut työtön ja
kansakoulupudokas ja suhtautunut ulkonäköönsä tyynesti.
Sanovat hulluuden pesiytyvän
kaikissa Raumaloissa, ja ihmiset olivat iloisia, että heitä oli niinkin vähän
kuin oli. Sukuun ei ole ilmestynyt sivuhaaroja, ja minä olen sen viimeinen
jälkeläinen. Aivan varmasti hulluus on alkanut isoisästäni, jonka hurjat
tarinat kauhistuttivat ja ilahduttivat hänen muutamaa harvaa ystäväänsä.
Hulluus näkyy myös minun linja-autovalokuva- ja kertalippukokoelmassani,
jollaista ei kuulemma kukaan normaali ihminen kartuttaisi ja vaalisi, ja
ihmiset ovat vielä kauhuissaan itämaisesta tavastani pitää vaimo täydellisessä
eristyksessä.
