Turhan moni kesken jättää

HKL, minä, eletty elämäni. Kivijalkani & ohjeeni jälkipolville

MUN KOTIIN MURTAUDUTAAN JOKA YÖ

OLEN KYLLÄSTYNYT PELKÄÄMÄÄN

MULLA ON PISTOOLI TYYNYN ALLA JA SITÄ OSAAN KÄYTTÄÄ

ARMEIJA, AUK, RUK, RAUHANTURVAAJATAUSTA KYPROKSELTA

ANTAA TULLA VAIN SILLÄ VASTAAN TAISTELEN

KUULKAA MUN TOIVEET HALUAN POIS EIKÖ AIKANI JO TÄYNNÄ OLE

OLEN NÄHNYT JO TÄMÄN ELÄMÄN

KUULE MUN TOIVE MÄ HALUAN POIS

EIKÖ AIKANI TÄYNNÄ JO OLE

HALUAN LÄHTEÄ KUIN SOTILAS TERVEISIN TUNTEMATON SOTILAS

TAIVAAN SINIVALKOISET ENKELIT MINUT VIEKÖÖN VIIMEISELLE MATKALLE PÄÄTTÄRILTÄ IKUISUUTEEN KAUKO RAUMALA

Lomakeli

Konjasta siirryimme Paulin, hyvän ystäväni, kanssa Paulin kämpille pakkailemaan lomailutarvikkeita. Muistan ajatelleeni, että vihdoin tämä viheliäinen tihkusade, mikä kastelee vaatteet ja unelmat käyttökelvottomiksi, olisi ohi meidän kohdaltamme. Lomafiiliksen ollessa päällä, olimme tilanneet mustan Mercedes-Benzin kyyditsemään meitä. Kulkuvälineen saapuminen herättikin suurta ihmetystä ja jopa lievää uhmaa kanta-asiakkaiden kohdalla, mutta me olimme tiemme jo valinneet. Astuimme autoon, joka oli huomattavasti pienempi kuin aikaisemmat kokemuksemme metallisilla risteilijöillä, mutta onneksi myös matkustajia oli vähemmän.

- Malmin päivystyksen kautta Paulille! Huudahdin iloluonteisesti kuljettajalle istuessani takapenkille.

Neljän sekunnin päästä Paulikin horjui sisään valittaen päätään ja pyyhkiessään orastavaa verenvuotoaan päästään villapaitansa hihoihin. Millainen velikulta Pauli onkaan. Pahaa hän ei tekisi lapsellekaan, mutta horjuvasta elämäntyylistään johtuen, hän ajoittain loukkaa itseään.

- Et sitten vuoda nahkapenkeille, onko selvä? kysyi autossa jumalasta seuraava oleva kuljettaja. Millainen asenne, muistan ajatelleeni, sillä ei pitkälle ajeta tässä maailmassa. Vastasin kuljettajalle ”Isäntä vai renki?” Tähän kuljettaja ei enää vastannut ja keskittyi kääntämään autoaan Malmin torilla ympäri kohti päivystystä, joka onneksemme sijaitsee vain kilometrin päässä. Keulakoristeen osoittaessa kohti Kirkonkyläntietä, aloin vihdoin rauhoittua ja käymään mielessäni, mitä kaikkea me tulemme tekemään Sunny Beachilla. Kauaa ei minun tarvinnut ajatella, koska jo Kirkonkyläntien valoristeyksessä tuli niin sanotusti mutkia matkaan. Pauli oli jo nukahtanut matkan tasaisesta kyydistä, jolloin hänen päänsä nojasi sivuikkunaan. Normaalisti mitätön tapahtuma, mutta Paulilla oli edelleen tikkejä vaativa avohaava, joka alkoi ohimosta ja jatkui hiusten peittämään pehkoon, joten oli mahdotonta sanoa, miten syvä haava oli kyseessä. Paulin nojatessa rauhallisesti tiedottomassa tilassaan sivuikkunaan oli siihen jäänyt ikävän näköinen verikerrostuma, mikä valui alaspäin kohti nahalla verhoiltua inteeriötä. Toivoin ettei kuljettaja huomaisi tätä pientä ikävähköä yksityiskohtaa uudehkossa Mercedeksessään, mutta kuten usein kohdallani: toiveet eivät toteudu. 

Kirkonkyläntien valoristeyksessä, jossa muuten sijaitsee erinomainen grilli, jolla tuli piipahdettua 78 vuoroa ajellessani useasti, Mercedes pysähtyi punaisiin valoihin, kuten kuuluukin, jolloin Pauli taittui penkiltään kaksinkerroin eteenpäin  ja kevyesti tömähtäen jäi osittain nojailemaan kuljettajan valtaistuinta vasten. Nostaessani katseen Paulin retkottavasta olemuksesta sivuikkunaan, huomasin sivuikkunaan jäänen hyvin ikävähkön näköinen verijälki, mikä seurasi sivuikkunan vasemmasta ylälaidasta oikeaan alakulmaan ja aina oven kahvaan asti. Tämä voisi tietää ongelmia matkamme jatkumiselle, joten aloin harhauttamaan kuljettajaa parilla psykologisella keinolla, jotka olin oppinut vuosien saatossa metallista mestariteosta kuljettaessani.

- Elämässä on tärkeintä ammatinvalinta: siitä päättää sattuma, tokaisin kuljettajalle.

Ennen kuin hän ehti vastaamaan jatkoin aiheesta ”Elämä on hassua: jos hyväksyt ainoastaan parhaan, hyvin usein sen saat. Mahdollisuus harjoittaa vapaasti omia kykyjään on onnen ydin. Oletko onnellinen?”

Kuljettaja keskittyi prosessoimaan filosofisia ajatuksiani ja samaan aikaan yönmusta Mercedes liikkui lupaavasti kohti päivystystä. Vilkun naksuva ääni ja auton hiljeneminen lupailivat hyvää, olimme kohta päivystyksessä ja vieläpä ilman välikohtauksia. Samaan aikaan auton kaartuessa Kirkonkyläntieltä vasemmalle, kuulin kuljettajan vastaavan minulle ”Onko tullut paljon juotua jo? Kellohan on vasta puolipäivä?” Siristin katsettani kohti taustapeiliä luodakseni katsekontaktin hänen kanssaan, jottei hänen katseensa siirtyisi vastenmieliseen näkyyn hänen takanaan. Pauli ei ollut liikkunut Kirkonkyläntien risteyksen jälkeen. Hän oli edelleen kaksinkerroin penkillään. Pää painautuneena kuljettajan valtaistuinta vasten, kädet levollisesti roikkuen kohti lattiamattoja. ”Ei tässä ole mitään juotu, olemme lomamatkalle menossa!” Taisin taas huudahtaa hänelle, mutta tällä kertaa hieman painostavammin.

”En kysynyt sulta, vaan ystävältäsi!” Voi helvetti, eihän Pauli pystyisi sanomaan mitään nyt, ei varsinkaan tuossa tilassa, lievästi tiedottomana. Muutin ääntäni hieman matalammaksi, hieman Paulimaisemmaksi ja unohdin suomenkielen kieliopin, jotta kuulostaisin Paulilta ”Hyvä, ei ole, lomamatkalla Sunny Beachille, vitun kaunis keli”

”Mikä sun ongelma on? Hei, onko kaikki hyvin siellä takana?” Ensimmäinen kysymys vaikuttaa olleen suunnattuna minulle ja toinen Paulille. Huomasin kuljettajan pupilleista, että hän oli aikeissa suunnata katseensa kohti Paulia, jota ei tietenkään näkyisi peilin kautta. Oli pakko nostaa panoksia. ”Älä kato mun kaveria, katso mua. Kuuliksä? Ooks jotenkin idiootti ajellessasi taksia? Saatanan tunari tai jotain sellaista? Taisin taas huudahtaa, mutta kuljettaja oli ovela ja väisti verbaalisen harhautukseni, jolloin hänen katseensa peilin kautta kohdistui Pauliin. Hänen pupillit rävähtivät huomatessaan ettei Paulia näkynyt peilin kautta. Ainoastaan lievähkön ikävähkö yksityiskohta sivuikkunassa. Ennen kuin kaikki menisi taas pilalle, minun piti toimia ja nopeasti. Minun piti pelastaa meidät molemmat tilanteesta. 

Ennen kuin ehdin edes ajatella, työnsin käteni pusakkani taskuun ja otin Konjasta jääneet vaihtorahani käteeni, jotka heitin välittömästi kuljettajaa kohti kirosanojen ja onnentoivotusten saattamana. Samalla avasin autonoven, jolloin kuulin kuljettajan huutavan etupenkiltä, mutta en enää toiminut tämän maailman fysiikanlakien mukaan. Olin aikeissa hypätä liikkuvasta autosta, kuitenkin märkä ja liukas asvaltti saivat minut toisiin ajatuksiin ja käskin kuljettajaa pysäyttämään auton ja mielellään saman tien. Yllättäen tämä keino toimi, koska auto oli pysähtynyt saman tien kolikkoepisodin jälkeen. Huusin Paulille, että nyt menoksi ja painelin takaisin kohti Kirkonkyläntietä. En ole juossut yhtä nopeasti sitten nuoruuden Cooperin villityksen. Taakse ei ollut katsomista. Juostuani Kirkonkyläntien poikki entisen koulun pihan läpi, jatkoin vielä juoksemista. Juoksin lopulta Tapanilan juna-asemalle asti omakotitalojen pihojen, teollisuusalueen lastauslaitureiden läpi. Selvisin ja toivottavasti Paulikin selvisi.