Lomailua ja helvettiä: Kauko Raumala (allekirjoittanut) merenrannalla

Rakkaat lukijani en olisi ikinä uskonut, että lomastani olisi tulossa poikkeuksellisen vilkas; kaikkien tapahtuminen joukossa oli jopa murhanyritys sekä täydellinen henkinen sekasorto.

Muistatteko vielä mitä tapahtui pari vuotta sitten. Aivan. Minun piti mennä ystäväni Paulin kanssa vähän etelään lomailemaan. Tuolloin työkiireet painoivat päälle ja lomamatka vaihtui ratin pyörittämiseen. Mutta nyt on nyt, 2014 jälkeen kristuksen ja duunit eivät enää paina. Kiitos siitä.

Joten mistä kaikki sai alkunsa?

Olen aikaisemmin ollut ahkera uskovainen. Olen joskus uskonut jopa kaiken mitä minulle on sanottu, mutta sitten tapahtui jotain tulisuontien roskakatoksessa, joten nykyään olen uskomuksiltani vapaamielinen. Tosin käyn edelleen joka tiistai kello 11 valtakunnansalilla. He eivät puhu minulle, koska olen eronnut, mutta käyn silti. Kolme viikkoa sitten tiistaina matkalla valtakunnansalille ajattelin ”minulla on pakko olla muutakin tekemistä kuin matkustaa joka tiistai kello yksitoista valtakunnansalille”. Ja niin se tapahtui! Poistuin pari pysäkkiä ennen määränpäätäni Malmin torilla ja harpoin suoraan ensimmäiseen anniskeluravintolaan.  Kuin uskonnollisessa hurmoksessa, suorastaan leijuin Malmin seurahuoneelle Konjaan. 

Ylevästi laskeuduin baaritiskillä takaisin kuolevaisten pariin, ja että mitäkö seuraavaksi tapahtui? Näin Paulin. Kyllä, hyvän ystäväni Paulin. Pauli oli kauttaaltaan valkoinen kuin puuterilumen peittämä talvinen maisema. Hän oli joko kuolemansairas tai sitten juopotellut rankasti edellisen yön. Mutta hän oli Pauli, hyvä ystäväni. Joten täten siirryin kolme askelta vasemmalle ja tokaisin Paulille.

-       -Hei Pauli!

Hän ei vastannut , ei edes kohottanut katsettaan tuopistaan. Oli ja istu, lyhyesti sanottuna.

Korotin ääntäni.

-       -Hei Pauli!

Ei vieläkään mitään. Sama kuin aikaisemmin: katseli tuoppia naulittuna. Luovutin ja siirryin kolme askelta oikealle.

Tilasin irish coffeen konjakilla ja odotellessa tuplaviskin sekä pullo IV:tä. Kysyin tarjoilijalta onko ravintolassa mahdollisuutta lämmittää tuomaani makaroonilaatikkoa. Olisi kuulemma ollut, jos olisin maksanut 9,80 € buffetista. Miten hölmöä, minulla oli jo aamulla Alepasta ostamani makaroonilaatikko ja päivälliseksi Saarioisten arvauslaatikko. 

Saatuani tarjottimella tilaukseni siirryin kolme askelta takaisin vasemmalle Paulin viereen. Jos hän ei halunnut puhua minulle, en minäkään puhuisi hänelle. Siinä me kaksi, parasta ystävää, toinen istui ja toinen seisoi baaritiskillä. Sanaakaan ei vaihdettu, hiljaisuuden rikkoi ainoastaan aamupäivän karaokejuontajan matalat murahdukset säännöllisin väliajoin, hänen yskiessään eilistä iltaa ulos keuhkoistaan. Join odotellessani irish coffeen, että heräisin paremmin tähän päivään, tähän ihmeelliseen päivään. Eilen vielä olisin istuskellut yksin ja tuijotellut vihaisia kasvoja valtakunnansalissa, mutta onnekseni jäin pari pysäkkiä aikaisemmin tänään. Tunsin kahvijuoman miellyttävän polton sisälläni ja samalla virkistyväni silminnähden kofeiinin vaikutuksesta. Onneksi olin kaukoviisas ja tilasin samalla pullon IV:tä sammuttamaan poltteen sisälläni. Ensimmäinen huikka muuttui pullon pituiseksi. Laskiessani pulloa pöydälle tunsin vanhan tunteen nousevan kurkustani päähäni: aina optimistinen, kysymyksiä kaipaamaton, toruja torjuva, velat saataviksi muuttava nousuhumala. Minä, Kauko Raumala, olin täydessä itseisyydessäni, jälleen kerran.

Jos aikaisemmin olin korottanut ääntäni, nyt huusin.

-Hei Pauli!

Ei vieläkään mitään. Hän oli vain istunut siinä, tyhmänä ja turpa kiinni samaan aikaan, kun itse taistelin alas kuin talvisodan veteraani irlantilaisen kahvijuoman ja IV:n ykkösellä. Saavutus, mikä olisi Kalliossa pysäyttänyt ravintolan kassavirran ja josta Hesarin veteraanit olisivat puhuneet pitkän viikonlopun yli ja se kahvijuoma oli helvetin kuumaa. Yhtäkkiä alkoi hieman vituttaa Paulin asenne, eikä edes vähäänkään. Kaveri ei puhu eikä pukahda. Nappasin jallun naamaan rauhoittuakseni, koska mulle vastataan, kun kysyn tai tervehdin. Teki mieli pahoittaa Paulin mieli tai edes pahoinpidellä sitä. Mielessä ei ollut vainoharhaiset arpajaiset, mutta sellaiset niistä oli tulossa. Jos aikaisemmin tunsin ehdottoman nousuhumalan nousevan, jallu korotti sen matemaattisiin potensseihin. Muistan katselleeni Paulia, petturia, joka ei edes tervehdi, ennen kuin räjähdin hänelle. Muistan hämärästi huutaneeni hänelle jotain Juudaksista, Kollaasta ennen kuin tartuin hänen tuoppiin, jota hän oli tuijotellut intensiivisesti. Tarkoituksenani oli näyttää hänelle, että elämässä on muutakin kuin oluttuoppi, noin vertauskuvallisesti puhuttaessa, mutta voitte uskoa hämmennykseni olleen suuri, tajutessani lyöväni Paulia lasisella Olvi-tuopilla. Olin lyönyt häntä valitettavasti useasti ja aika kipeästi, mutta suurin kysymys on, miksi ravintoloissa tarjoillaan lasisista astioista. Väliintuloni aikana Pauli oli hieman horjahtanut ja loukannut päätään, jonka takia hän kyhjötti tuolin vieressä, mutta viimein katseemme kohtasi, eikä hän voinut enää olla vastaamatta herrasmiesmäiseen tervehdykseeni.

-Terve, hän murahti.

-Muistatko vielä minut? Kysyin häneltä ja tuijotin häntä normaalilla ilmeelläni, jotta hän tunnistaisi minut.

-Aiheutit minulle harmia koko ystävyytemme ajan ja teit sen onnistuneesti. Pitäisikö minun onnitella sinua vai ei?

Pauli muisti minut, vaikka esittikin ettei muistaisi. Siitä tunnistaa hyvät ystävät. Huumori ja herja kukkii välillämme. Vastasin Paulille naama normaalilla ilmeellä, mutta vakavalla äänellä ”Ystävä hyvä. Me menemme Sunny Beachille!”  

Lost in Love

Kutsuvat hurtaksi, elukaksi, koiraksi, eläimeksi..
Olen kaikkea edellä mainittua, ainakin ns. vaimoni, kohta entisen, mielestä.

Rakkaat lukijani, ystäväni, sydämeni valitut, kuiskailuasteella olevat ystäväni ja virtuaaliystävättäreni, te tiedätte totuuden.

Minä olen Kauko Raumala, suomalainen mies ja ennen kaikkea linja-autonkuljettaja.

Miksikö nykyinen vaimoni, kohta entinen, on vastuuttomasti kehdannut riidellä kanssani?Hän on jopa soitellut henkilökohtaiseen puhelimeeni useita kertoja päivässä.
Syy on mitätön, mutta vaimollani, kohta entinen, mutta nykyinen työtön, suurtalouskokkikoulun kesken jättänyt kaunotar, entinen sellainen, on jäänyt päähänpinttymäksi, että minä, Kauko Raumala, olisin käyttänyt Tinderiä, joka on puhelimitse käytettävä person 2 person keskusteluohjelma, eli siellä voi keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista.

Totta se on. Olen käyttänyt sovellusta. Kukapa meistä ei olisi joskus käyttänyt Internettiä puhuakseen muiden kanssa. Kuten tiedätte rakkaat lukijani, on työni joskus yksinäistä.  Katsella peileistä kuljettamieni matkustajien matkustusta, heidän ilojaan, lapsenomaista seurallisuutta, uusien tuttavuuksien solmimista, ja itse istun yksin kopissani kilometri kilometrin jälkeen, kuljettamassa teitä. Päättäreillä olen aina silloin tällöin kommunikoinut muiden Tinder-käyttäjien kanssa tappaakseni aikaa, koska ajon aikana tätä en harrasta, kuten varmasti ymmärrätte.
Useimmiten olen keskustellut säästä.
Tätä vaimoni, kohta entinen, ei vain ymmärrä. Väittää edelleen minun etsivät ainoastaan seuraa, mutta tämä ei ole totta. On totta, että meidän kuljettajien keskuudessa on myös heitä, jotka vaihtavat naista useammin kuin ajoreittiään ja joilla on tytöt jokaisella päättärillä, mutta minä en ole heikäläisiä. En todellakaan ole koskemassa jokaiseen matkakortin omistavaan. Ehei, se mikä on jumalalle luvattu ja kirkossa kuulutettu, sitä lupausta ei hevillä rikota.

Vaimoni, kohta entinen, olisi korkea aika tajuta tämä.