Vappu 2013

Koska en ole ajossa, juon.
Koska en ole huomennakaan ajossa, juon.
Koska vapun jälkeen viikonloppu, juon.
Koska 4 päivä lauantai, tulee Kelan massit maanantaina tilille, juon.

Terveiset tieltä tulisen suon varrelta

Kusista huomenta kaikille ja varsinkin lukijoilleni.

Rakkaat lukijani haistakaa paska. Aloitettuani interaktiivisen ajokirjan pidon, olen saanut pelkkää paskaa niskaan. Ennen elämäni oli uomissaan. Minulla oli yhteiskunnallisesti arvostettu asema metallisen mestariteoksen komentajana. Ilmaiset joukkoliikennematkat ja minua ihailtiin ympäri Itäistä kaupunkia, sekä Lauttasaaressa. Minulla oli oma asunto, jossa kaikenlisäksi viihdyin erittäin hyvin.

Mitä minulla nyt on?

Minäpä kerron kaikille teille kusipäille, jotka saatte sairasta iloa minun epäonnestani.

Sain juuri kuulla, että hyvä ystäväni tappoi parhaan ystäväni ja, että hän on päästään sekaisin. Pauli meni ja teki jotain todella pahaa parhaalle ystävälleni, minun veljelleni Kai Raumalalle. Hän tarjosi viime viikonloppuna veljelleni sekalaisen valikoiman väkivaltaisuuksia.

Pauli, jos luet tätä haista paska. Toivon ettemme enää ikinä ole tekemisissä ja Pauli, jos mietit miten aseistautunut haalarijengi pääsi jäljillesi, niin voin tunnustaa antaneeni pienen vinkin. Eli ollaan sujut Pauli, Vantaalle terveisiä. Nauti uudesta kodistasi. Paulin lopetettua vuokran maksun, olen menettänyt oman rakkaan asuntoni. Tällä hetkellä minulla on pulaa tavarasta ja rahasta. Oikeastaan pulaa on kaikesta paitsi uhkauksista.

Univormuni jouduin luovuttamaan jo ajat sitten ja sitä en kaipaa, paitsi sen tuomaa arvostusta kanssaihmisissä. Vaimoni olen menettänyt jo ajat sitten ja naisia en elämääni kaipaa, jos jotain olen oppinut niin sen ettei naisiin voi luottaa. Kun vielä olin vaimoni kanssa yhdessä tunsin paremmin joka perjantaisen nousuhumalan tunteen, kuin vaimoni. Pystyn edelleen kuvailemaan 35 positiivisella adjektiivilla nousuhumalaa, mutta vaimoani vain kolmella. Mainittakoon tähän, että kaikki sukupuolitaudit elämäni aikana olen saanut naisilta. Tämä, jos mikä kertoo naisten petollisesta luonteesta. Hyvät mieskollegani pitäkää varanne.

Tällä hetkellä omaisuuteni ovat vaatteet ylläni ja kirkas mieleni. Olen menettänyt kaiken, mikä on pitänyt minut kiinni yhteiskunnassa. Onnekseni olen saanut uusia hyviä ystäviä, jotka ymmärtävät minua. Vietettyäni aikaa Itäkeskuksen metroasemalla olen tutustunut moneen vanhaan kollegaani, joilla on sama tilanne, kuin minulla. Uudeksi parhaaksi ystäväkseni on muodostunut Hartsa (oikealta nimeltä Harri Kyysalmi). Hartsa on itsekin ajanut metallisia mestariteoksia työkseen ennen kuin hän menetti kävelykykynsä hirvittävän onnettomuuden seurauksena. Hartsa joutui veret seisauttavaan onnettomuuteen, jonka takia hän halvaantui keskivartalosta alaspäin ja joutuu sen seurauksena liikkumaan pyörätuolin avulla, sekä onnettomuuden takia hänen naamansa on hieman palanut ja tämän takia hänen suunsa roikkuu auki koko ajan. Mutta ei sitä edes huomaa, jos ei tarkasti katso. Eikä naama hyvää miestä pahenna. Kyllä näin on!

On muuten hyvin kätevää liikkua paikasta toiseen pyörätuolilla. Siinä ei tarvitse paljoa laittaa askelta toisen eteen. Täytyy myös kehua Hartsan pyörätuolia, se on metallinen mestariteos pienessä koossa. Metalliset alumiinikehikot pitävät mestariteoksen kasassa ja liikkumiseen auttavat 20 tuumaiset kevyet alumiinivanteet kumipäällysteineen. Kaiken tämän lisäksi edessä ovat vielä kahdet pienemmät ohjainpyörät, jotka mahdollistavat yliluonnolliselta tuntuvan kääntyvyyden. Istuimena hänellä on todella taidokkaasti verhoiltu penkki, joka oikein kutsuu halvaantumaan. Takana ovat kumilla päällystetyt metalliset työntökahvat, joista ei tule edes rakkoja työntäessä. Kyllä Hartsan kelpaa. Itsekin salaa toivon halvaantuvani, jotta saisin samanlaisen yhden henkilön mestarillisen mestariteoksen. Siinä yhdistyisi biologinen mestariteos mekaaniseen mestariteokseen. Kaiken tämän lisäksi Hartsa saa valtiolta kuukausittain työkyvyttömyyseläkettä, halvaantumisen johdosta. Se ei todellakaan ole mikään pieni summa täällä Itä-Helsingissä. Itähelsinkiläiseksi Hartsa on hyvin varakas. Varakkuus oikein huokuu hänen hienosta asunnostaan. Hän asuu arvostetulla Roihuvuoren alueella, klassiseen tyyliin rakennetussa matalassa kerrostalossa ja vieläpä ensimmäisessä kerroksessa. Kerrostalo on rapattu varmastikin suurilla kustannuksilla mieltä hivelevän punertavan värimaailman sävyiseksi ja parvekkeet ovat kauniin luonnonvalkoiset, joista ainakin itselläni tulee mieleen Kreikan rannikon pienten kylien harmoninen julkisivu, jos katsoisi kylää yläviistosta korkealta kummulta. Katsoessani Hartsan asuinympäristöä pystyn mielessäni kuvittelemaan kaiken sen onnen ja elämänilon, joka kumpuaa ympäristön asukkaista. Osoitekin on isolta rahalta ja vallalta kalskahtava Tulisuontie 4 B 12. Kadun nimikin on, kuin suoraan Kalevalasta. Tulinen suo, jonka läpi kulkee tie, jota pitkin katajainen kansa kulkee. Ahh mikä miljöö, mikä ympäristö. Oi miksi en tiennyt aikaisemmin tästä paikasta, jota myös kutsutaan maanpäälliseksi taivaaksi. Täydellisen asuinympäristön lisäksi hänelle on rakennettu metallinen ritiläramppi, jolla voi suoraan ajaa kotiin. Kuvitelkaa hän on linja-auto pienoiskoossa. Kuljettaa päivät itseään ja päivän päätteeksi hurauttaa suoraan tallille ramppia pitkin. Mahtavaa, sanon minä. Rampin lisäksi hänen kotoaan löytyy avaruusaluksen WC tiloihin verrattava WC tila. On Nasan kehittelemää wc istuinta ja vaikuttava metallikehikko, joka ympäröi pönttöä. Hartsan tarvitsee vain hurauttaa yhden hengen metallisella mestariteoksella pöntölle ja kiinnittyä metallikehikkoon, joka mahdollistaa hänen ulostaa pönttöön ilman fyysisiä suoritteita. Sanomattakin on selvää, että kaikki toimii automaattisesti. Eikä tässä vielä kaikki. Pönttöön on kytketty vesisuihku, joka puhdistaa Hartsan ulostamisen jälkeen. Pelkästään nappia painamalla. Hartsan koti on oikea insinöörien taidonnäyte. En edes uskalla arvata miten paljon rahaa kaikki tämä on maksanut. Paljon, sen voin sanoa.

Mahtavuutta, kuten sukulaismies Matinkylästä sanoisi.

Hartsan asunto on yksiö massiivisella wc:llä, mutta tiedättekö rakkaat lukijani mikä on parasta asunnossa. Hartsa on sanonut, että voin asustella hänen luonaan, kunnes pääsen taas metallisen mestariteoksen ohjaimiin taas. Hartsa itse pysyy hienossa tuolissaan ympäri vuorokauden, joten minä voin bunkata Hartsan lattialla. Jos minullakin olisi tuollainen tuoli, en siitä hevillä poistuisi. Huonekaluillahan Hartsa ei mitään tee, johtuen hänen halvauksesta. Uskon, että meillä tulee olemaan mahtavaa kämppiksinä. Toisin, kuin minulla ja Paulilla, kun olimme vielä kämppiksiä. Paulilla on paljon omia ongelmiaan ja hän toi ne ongelmat kotiini, jonka johdosta jouduin ongelmiin, jotka taas johtivat vielä suurempiin ongelmiin ja näiden ongelmien takia bunkkaan Hartsan lattialla. Kun tarpeeksi monta miinusta on perässä, muuttuvat ne plussiksi. Toivottavasti elämäni on tästä eteenpäin yhtä plussaa.

Toivon Paulille kaikkea pahaa ja mieltäni lämmittää hänen joutumisensa Vantaalle. Se jos mikä antaa minulle voimia jatkaa. Mutta tämä tällä kertaa rakkaat lukijani. Päivitän taas, kun on jotain uutta.

Aurinko nousee idästä

Aurinko nousee idästä

Rakkaat lukijani, tilanteessani ei ole tullut toivottua muutosta. Tallipaikkani on edelleen Itäkeskuksessa, mutta osoite on vaihtunut varikolta työvoimatoimistoon. Olen nykyiseltä ammatiltani työtön työnhakija. Yönsinisten metallisten ihmisjatkeiden ohjaaminen on tältä erää minulta ohi. Toisin kuin useimmat entiset linjuriammattilaiset minä en ole sortunut liialliseen itselääkintään alkoholilla. Ennen kuin alatte syyttämään minua tekopyhyydestä, myönnän olleeni ”radalla”, mutta se ei ole haitannut normaalia elämääni. Olenhan minä sentään entinen linjaatutonkuljetta. Päinvastoin alkoholi on saanut minut ajattelemaan. Tuntuu kovin kummalta, kun minulla on vuorokaudessa 24 tuntia omaa aikaa joka päivä. Päivärutiinit ovat siis muuttuneet dramaattisesti.

Jumala itkee sitä, joka olisi voinut työskennellä,
mutta joka päätti lyödä sen laimin. 

Matkaliput!

Nykyinen päivärutiini on kuitenkin kytköksissä linja-autoilun ihmeelliseen maailmaan. Herään normaaliin aikaan siinä puoli viiden aikaa aamulla. Keitän plöröt ja syön aamiaiseksi hieman hernekeittoa. Tietenkin sipulilla ja sinapilla. Vatsan täytettyäni siirryn kohti Itäkeskuksen metroasemaa. Ennen kuljin tämän välin neljällä pyörällä, mutta ne ajat ovat takanapäin. Joudun tekemään siirtymät apostolin kyydillä, mutta raitista ilmaahan siinä saa. Itäkeskuksessa minulla kuluu nykyään huomattava osa arjestani. Harrastan edelleen aktiivisesti linja-autoilua, joten lempipuuhaani on seurata metroaseman näytöltä lähtevien bussien aikatauluja ja bussien lähtöä pysäkiltä. Se on erittäin mielenkiintoista puuhaa. Jokaisella kuljettajalla on omat tapansa toimia, kun aikataulu määrää lähdön hetken. Olen suurella mielenkiinnolla pannut merkille miten kuljettavat toimivat kriittisellä hetkellä, kun ovet sulkeutuvat ja linja-auto starttaa matkalleen. Pystyn jo pelkästään tästä näkemään paljonko kilometrejä kuljettajalla on allaan. Uudet kuljettajat tunnistaa jo kilometrien päästä. Heillä on vaikeuksia ovien sulkemisen kanssa. Oikeiden lähtökierroslukujen säätämisessä ja ajoituksessa. Kokeneemmat kuljettajat pystyvät starttaamaan sekunnin tuhannesosissa aikataulun mukaan ja ajoittamaan ovien sulkemisen, oikean kierrosluvun oikeaan hetkeen ja poistumaan pysäkiltä juuri oikeaan aikaan. Tämä voi kuulostaa ei-linjaautookuljettaajalle todella monimutkaiselta ja sitä se on. Minulla tulee oikein tippa linssiin, kun näen asialleen omistautuneen ammattilaisen starttaavan täydellisesti. He ovat yhtä mekaanisen jatkeensa kanssa. On vaikeaa erottaa missä loppuu biologinen kuljettaja ja missä alkaa mekaaninen jatke. Niin saumatonta on heidän toimintansa. Linja-autonkuljettajat ovat mekaanisen teräslaivan sielu, joka herättää henkiin linja-auton. He antavat linja-autolle olemassaolon oikeuden. Jos tätä päivittäistä teräslaivojen koreografiaa pitäisi verrata, johonkin mieleeni tulee lentokenttä ja lentokoneiden lähdöt. Se on samanlaista korkeampaa matematiikkaa, pois lukien, että kerralla voi lähteä vain yksi lentokone, kun taas kumipyöräiset terässiilot pystyvät lähtemään suurissa ryhmissä samaan aikaan, ilman mitään lennonjohtotornin ohjeita. On se lentäminen tehty helpoksi ilmailukollegoilleni, ihmettelen vain heidän kovaa palkkaansa. Siinä on kyllä turhia nollia perässä, eiväthän he loppujen lopuksi ole mitään muuta, kuin lentokyvyllä varustettuja työläisiä. Ei sillä, että olisin katkera, mutta aikoinaan olisin varmasti itsekin lähtenyt ilmailualalle, mutta matkustuskielto esti maasta poistumisen ja kuka nyt jaksaisi lentää väliä Helsinki-Tampere. Haistakaa paska koko ilmailuala. Nuorena miehenä hurrasin aina, kun lentokone kaapattiin. Se oli aivan oikein heille. Ylimieliset paskiaiset!

Itse en ikinä ole taputtanut lentokoneen laskeutuessa, enhän minäkään saa taputuksia, kun olen kuljettanut metallisen teräskoneeni päätepysäkille. Korkeintaan minulle on näytetty kansainvälistä ja olen joutunut väistämään lentäviä tyhjiä olutpulloja. Tiedän monia naisia, jotka oikein kuolaavat lentokapteenin uniformun perään. Hah, sanon minä. Eiväthän he ole mitään muuta, kuin lentäviä työläisiä. Pakko tunnustaa, että kyllä minunkin uniformuni perään ovat naiset ennen juosseet.

Usein olen huomannut tarkkailevani teräksisten kuljetusalusten saapumista ja lähtemistä tuntikausia. Ajan kulua ei edes huomaa, paitsi, kun alkaa nälkä tulemaan. Tällöin minun on pakko viheltää seuraaminen poikki ja siirtyä nauttimaan ravintoa Itäkeskuksen ostoskeskukseen. Usein olen ostanut kaupasta herkullista hernekeittoa purkillisen, pari sipulia ja vähän sinappia. Ruokajuomaksi olen antanut itselleni oikeudeksi nauttia pari erittäin maistuvaa olutta. Kylmää hernekeittoa en ole syönyt sitten alkoholistipäivieni ja en ole ajatellut siihen päätyä. Kyllä se niin on, että alkoholi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Mutta onneksi Itäkeskuksessa on monia elektroniikkamyymälöitä, joissa voi lämmittää hernekeiton. Gigantissa on mikroaaltouuneja rivissä, kuin roihuvuorelaisia leipäjonossa. Lempimerkkini hernekeiton lämmittämiseen on korealainen Hyundain sivusta täytettävä malli, jossa löytyy omat lämmitysohjelmansa niin keitolle, kuin vaikkapa pullille. Hernekeitto tölkki mahtuu sopivasti mikroaaltouuniin ja ei tarvitse, kuin minuutin lämmittää niin minulla on tölkillinen suussa maistuvaa hernekeittoa. BonJuur, kuten ranskalainen kollegani voisi sanoa. Samalla kun lämmitän hernekeittoa, laitan sipulin viereiseen mikroon. Sipulin lämmittämisessä minulla ei ole lempimallia vaan kaikki mikrot käy. Laitan myös sinappipullon samaan mikroon sipulin kanssa, joten minulla on lämpimän keiton lisäksi lämmintä sipulia ja sinappia. Nyt varmastikin mietitte missä nautin koko komeuden. Tietenkin linja-autossa. Laitan valmiin ruokani kuljetuskassiini ja siirryn takaisin metroasemalle. Koska rahaa minulla ei hirveästi ole, joudun usein valitsemaan linja-auton, jossa ei ole kuljettajaa paikalla. Näin minulta säästyy kaksi euroa ja seitsemänkymmentä senttiä. Suurin onni on, jos tyhjänä oleva linja-auto on 550 linja. Silloin pystyn nauttimaan maisemista ja matkustamaan aina Espoon Westendiin asti. Tämä se on rentouttavaa. Hyvää ruokaa ja juomaa, ja maisemat vaihtuvat. Jälkipalaksi olen ottanut tavaksi nauttia hieman rauhoittavaa tuontiviskiä. Vatsa ja pää kiittävät. Usein minulle onkin käynytkin niin, että ruuan ja oluiden jälkeen minua on alkanut ramaisemaan. Eihän siinä muutakaan, kuin laitan itseni pitkäkseni takapenkeille ja alan koisimaan. Tehokkaiden torkkujen jälkeen, olen taas virkeänä. Useasti kollegani ovat ohjeistaneet minua Westendissä poistumaan teräslaivasta, jolloin olen siirtynyt päätepysäkillä olevaan Valintataloon hakemaan jälkipalaksi pari suussa maistuvaa olutta. Joskus oluita kuluu enemmänkin, kun päivystän tyhjänä pysäkillä olevaa linja-autoa. En todellakaan ole maksamassa yli neljää euroa, siitä että pääsen takaisin nousevan auringon maahan ja mihin minulla olisi kiire, työtön tekee itse omat aikatalunsa. Valintatalosta saa aina lisää olutta ja mikäs siinä istuskellessa ja seuratessa Espoon kollegoiden ajonäytöstä. Kerran tosin jouduin yöpymään Westendissä, koska sopivia teräsohjuksia ei ollut tarjolla. Mutta eihän se minua haitannut. Ei todellakaan, kun vielä olin alkoholisti, oli enemmän sääntö, kuin poikkeus, että nukuin hangessa tai jalkakäytävällä. Kyllä minulla paikat kestävät ulkona nukkumista.

Takaisin tulomatka nousevan auringon maahan menee paljon joutuisammin, kuin menomatka. Olen usein jo valmiiksi riehakkaalla tuulella ja matkustajien iloksi olen kertonut heille jännittäviä tarinoita ajastani linja-autonkuljettajana. Usein matkustajat ovat puhjenneet spontaaneihin aplodeihin jännittävien ajotarinoiden takia. He oikein jättävät takapenkin ja kolme penkkiriviä ennen minua täyttämättä, vaikka olisi ruuhka-aika, jotta kaikki näkisivät minut estradilla kertomassa ajotarinoita.

Erityisesti lapset ovat puhjenneet itkuun, kun olen kertonut hyvin jännittäviä tarinoita ja loistavalla artikuloinnillani olen saanut raavaat miehet tuntemaan olonsa epämukavaksi, jonka johdosta heidän on ollut pakko siirtyä matkustamaan teräslaivan etuosaan matkalla nousevan auringon maahan. 

Teräslaivan saapuessa Itäkeskuksen satamaan kollegani on tullut oikein kädestä pitäen ohjaamaan minut turvallisesti ulos laivasta ja silti ihmiset jaksavat valittaa ettei linja-autonkuljettajat tervehdi heitä. SHEIM ON JUU, joka valitatte kollegoideni toiminnasta.

Antoisan päivän päätteeksi usein käyn nauttimassa Idänpisteessä pari miestä väkevämpää, mutta eihän ne linjaautomieheen toimi samalla tavalla, kuin tavalliseen kuolevaiseen. Korkeintaan aiheuttavat pientä närästystä, johon auttaa laadukas tuontiviskini. Joskus onkin käynyt nyt tässä viime aikoina niin etten ole ehtinyt edes kotiini vaihtamanaan vaatteitani, kun olen taas ollut seuraamassa kollegoideni taidokasta ajonäytöstä Itäkeskuksen metroasemalla.

Mutta tämä tällä kertaa. Internet vuoroni alkaa loppumaan täällä Stoan kirjastossa.

                  

ensimmäinen päivä tavallisena kuolevaisena

Heipä hei rakkaat lukijani

Tilanteeni on edelleen kurja. Minulla on ollut aikaa miettiä kohtaloani. Olen monesti miettinyt tässä viime aikoina elämääni ja mikä on minulle tärkeää. Henkiseen synkkyyteeni on tuonut valoa kaikki elämäni hyvien hetkien muisteleminen. Olen mielessäni elänyt elämäni parhaimmat hetket uudelleen ja se tuo iloa surun täyttämään arkeeni. Viime päivät olen vain pystynyt istumaan keittiön pöydän äärellä ja pohtia tähänastista taivaltani.

Parhaimmat hetkeni elämässäni olen viettänyt ratin takana. Ehdottomasti!

Haikeana muistelen kun valmistuin linja-autokoulusta luokkani priimuksena. Me kaikki kurssilaiset olimme rivissä varikolla, joka oli koristeltu juhlallisesti tilaisuuteen sopivaksi. Kaikkien kurssilaisten lähimmäiset olivat kokoontuneet suureen juhlaamme. Emme enää olleet kurssilaisia, me olimme linjaatukuljettajia. Meidät kutsuttiin nimeltä noutamaan ajolupamme jokainen vuorollaan. Erityisesti muistan kun varikon megafoneista kuului nimeni ja minut pyydettiin noutamaan ajolupa. Itse evp. Vuoromestari Lamminparras oli jakamassa ajolupia. Mies joka on legenda kolmelle mantereella. Mies joka pystyi vaihtamaan vaihdetta, käyttämättä kytkintä, hän vain kuunteli moottorin kierroksia ja vaihtoi oikealla hetkellä vaihdetta. Olisin niin halunnut olla, kuin hän. Yksi legendoista tien päällä. Kuolematon Lamminparras.

 Nousin korokkeelle ja kävelin itse vuoromestari Lamminpartaan eteen. Siinä vetäessäni kättä lippaan vuoromestarille tajusin juuri unelmani toteutuneen. Minä olin jumalan armosta linjatukuljettaja. Kurssin priimuksena pidin puheen kurssitovereilleni. Puheeni käsitteli laajasti aikataulussa pysymisen tärkeyttä ja miten tärkeää oli, että me tulevat sukupolvet otamme kunniaksemme pysyä aikataulussa. Puheen päätyttyä yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin ja me kaikki kurssilaiset heitimme ajolakkimme ilmaan. Se oli hienoa aikaa ja juuri siksi tuntuu todella vaikealta ajatella sitä hetkeä.

Kuva kuvaa hyvin henkistä oloani.

Kirjoitan tätä päivitystä entisenä linjatukuljetttajana. Tuntuu vaikealta ajatella, etten enää ikinä kapua teräksisensinisen teräslaivani ohjauskeskukseen. Tästä eteenpäin joudun tyytymään koiran rooliin ja ostamaan nöyränä matkalippuni  ja matkustamaan rahvaan keskuudessa. Aikani ohjaamossa ovat auttamatta ohi. Minun paikkani on muiden elämässä epäonnistuneiden kanssa takapenkillä. Ainut epätoivoinen keino, jolla voin enää vaikuttaa asioihin on painamalla pysähtymisnappia ja toivoa, että kuljettaja pysähtyy oikealla pysäkillä. Olen pelkkä matkustaja. Pelkkä matkustaja, jolla oli joskus paikkansa tässä yhteiskunnassa ja se oli ratin takana. Ennen vietin puolet päivästäni metallisessa ohjauskeskuksessani. Mutta nykyään saan olla vain tunnin vaihtoajan sinisen teräslaivan kyyditettävänä. Turha edes haaveilla olevani enää ikinä mitään muuta kuin matkustaja. Olen vajonnut matkustajan tasolle, en ole enää minkään arvoinen. Minua saa lyödä, minua saa potkia, minua saa halventaa, koska olenhan kuitenkin vain pelkkä matkustaja.

Kusessa keitetty köyhän mittatilausuniformu

Minä Kauko Raumala olen vain yksi niistä tuhansista mitättömistä matkustajista. Muistan kun itse katselin säälivästi kaikkia niitä matkustajia, jotka kyytiini kapusivat. Tuolloin ajattelin etten ikinä halua päätyä samaan jamaan, kuin nuo jumalan hylkäämät matkustajat. Nuo matkustajat jotka elävät pientä mitätöntä elämäänsä, tehden pieniä mitättömiä askareitaan. Tunsin jo tuolloin sääliä heitä kaikkia kohtaan. He olivat kurjuuden kaivossa, vailla toivoakaan pois pääsystä. Muistan heidän sääliä anovat katseensa, kun he astelivat sisään. Silmiini sattui katsoa heidän ulkomuotoaan. Heidän vaatteensa olivat olleet uusia 1990-luvun alussa. Kulahtaneiden tuulipukujen saumat repeytyneenä he laahustivat askel askeleelta lähemmäs omaa kuolemaansa. Kuulin heidän tuulipuvun kahinansa, kun he ohittavat minut ja etsivät omaa paikkaansa minun teräslaivassani. Haistoin heidän epätoivonsa, tunsin heidän toivottomuuden. Heidät oli tuomittu kulkemaan synkkyydessä ja pimeydessä ikuisiksi ajoiksi.

Siksi minua satuttaa ajatella, että olen joutunut heidän keskelle. Heitä on kaikkialla ja heiltä ei voi paeta. 

Henkiset öljyt loppu tankista

Huomenta rakkaat julkisenliikenteen käyttäjät

Hieman huonoja uutisia heti alkuun. Olen ensimmäistä kertaa urani aikana pakollisella palkattamolla lomalla  ja vieläpä vasten tahtoani. En haluaisi kehuskella, mutta olen aina ollut rivissä aamuisin varikolla nimenhuudossa. On nimittäin paljastunut, että joku teistä rakkaista lukijoistani on ilmiantanut virtuaalisen ajokirjani. Kiitos siitä paljon (olen sarkastinen).

Ilmiannon seurauksena olen estynyt kuljettamaan teitä työhön suomalaiset. Aivan, varmastikin nyt mietitte miten pääsette aamuisin töihin. No arvatkaapa mitä. Ette ainakaan allekirjoittaneen kyydillä. Eilen lähtiessäni kuljettamaan teitä työhön, oli varikon portilla puhallusratsia. Aivan! Poliisi tiesi tästä minun pienestä virtuaalisesta ajokirjasta ja mitä siellä lukee. Tunnustan rentoutuvani ajovuoron jälkeen Itäkeskuksen yöelämässä. Minä tunnustan, olen ollut täysin rehellinen teille lukijani ja tässäkö on kiitos. Poliisi tiesi jo etukäteen minun olevan kykenemätön puhaltamaan alkometriin onnistuneesti, joten ei muuta, kuin sairaalaan verikokeeseen. Tämän hallinnollisen pakkotoimen johdosta Kake ei enää kuljeta teitä, koska Kake on ajokiellossa.

Tajuatteko A-J-O-K-I-L-L-O-S-S-A.

2000-luvun ajoturvallisuusfasismin ansiosta en saa kuljettaa linja-autoa.

Jeesus, meidän kaikkien linja-autokuljettajien herra. 

Oiko se joku heistä?

Yksi teistä rakkaat lukijani on ei mikään muu, kuin Juudas. Haluaisin tietää montako hopearahaa sait minusta. Oliko se tarpeeksi sinulle? Oliko? Ihan vain tiedoksi, että minuun sattuu. Sinä Juudas ristiinnaulitsit minut (kuvainnollisesti). Olo oli kuin Jeesuksella Golgatalla, kun marssin henkilökohtaista Golgatan marssia pois varikolta kohti Itäkeskuksen metroasemaa. Varikon roomalaiset (ajopäällikkö ja hänen vajaamielinen poikansa) saattoivat minut portin ulkopuolelle ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin sisimmässäni suunnatonta tyhjyyttä, kun portin ovet sulkeutuivat takanani. Puhallusratsia ei ollut mikään sattuma, kuulin varikolla luotettavasta lähteestä, että puhalluksen tarkoitus oli savustaa minut ulos. Syynä kuulemma on virtuaalisen ajopäiväkirjani suuri suosio, joka on saanut tiettyjä ihmisiä kateelliseksi. Yli 20 vuotta olen hoitanut tehtäväni moitteettomasti ja sitten yksi pieni promille muuttaa kaiken. Yksi pieni virhe. Minut käskettiin palauttamaan moitteettoman hyvin prässätyt ajohousuni, itse ostamani ajotakki nahkapaikkauksilla, turvakenkäni ja mikä pahinta jouduin luovuttamaan ajopäiväkirjani, jota olen moitteettomasti täyttänyt aina ennen ja jälkeen ajovuoron. Syvällä sisimmässäni minussa kuoli jotain.

Mitä minulle jäi jäljelle?

Suunnaton tyhjyys, jonka sisällä tuskani kaikuu. Mitä miehelle jää, kun häneltä viedään kaikki. Ei mitään, pelkkä eläimellinen raivo vallitsevia oloja(ajopäällikkö ja hänen tylsämielinen poikansa) kohtaan.

Tämä työ/elämänfilosofia on antanut minulle arvokkuutta, jota uupuu matkustajiltani. Turha tässä on enää yrittää kunnolliseksi kansalaiseksi, koska yhteiskunta on kääntänyt minulle taas kerran selän. Kuten olen ennenkin ajatellut, olen profeetta edellä aikaani. Aivan kuten Jeesuskin oli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän oli aluksi puuseppä, joka kyllästyi, koska kaikkihan tietävät puusepän hommien olevan mitättömiä verrattuna ihmisten kuljettamiseen. Jeesus alkoi kuljettamaan 12 matkustajaansa ja tällä tavoin hän nousi harmaasta massasta ihmisten esikuvaksi. Jo tuolloin yhteiskunnan kontrollikoneisto(vanhan testamentin aikainen ajopäällikkö ja hänen vajaamielinen poika, uskoisin) huomasi hänen olevan riski epäoikeudenmukaiselle yhteiskuntajärjestykselle. Mitä pahaa Jeesus teki?

Hän kuljetti 12 matkustajaansa täsmällisesti aikataulun mukaan. Hän jopa oli niin vannoutunut asialleen, että pesi matkustajien jalat ennen kuin he astuivat Jeesuksen kyydittäviksi. Eikä tässä vielä kaikki päätepysäkillä hän ruokki nämä ihmiset. Legenda sanoo, että vain parilla kalalla hän ruokki heidät kaikki. Sama mies muutti veden viiniksi ja tarjoili sitä matkustajilleen. Mitä pahaa näin hieno ihminen on tehnyt, että hänet piti ristiinnaulita? En ymmärrä miksi Juudas halusi edesauttaa Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Ainut syy mikä voisi olla tämänkaltaisen barbaarisen teon takana on, että Juudakselta puuttui vanhan testamentin aikainen D-kortti, otaksuisin. Mikään muu ei pysty ihmisessä herättämään tämänkaltaista kaiken hyvyyden tuhoavan kostonvoimaa.

Pystyn hyvin samaistumaan kärsivään Jeesukseen. Olen itsekin halunnut kaikille vain hyvää ja nöyränä kyydinnyt teitä rakkaat matkustajani. Olen itsekin kykeneväinen muuttamaan hiivan ja sokerin herkulliseksi viiniksi, jolla arkea voi paeta. Olen jopa yrittänyt pestä matkustajien jalkoja, mutta sekin päättyi kirjalliseen varoitukseen ja rikostutkimukseen.

Loppujen lopuksi olen vain pieni mies maailmankaikkeudessa, joka vain haluaa omalla panoksellaan liikuttaa maailmankaikkeutta oikeaan suuntaan.

Tällä hetkellä en tiedä mihin suuntaan minun pitäisi liikkua.

Mutta sen tiedän etten vapaaehtoisesti ala kantamaan ristiäni, jolle minut ristiinnaulittaisiin. Jotain olen sentään oppinut Jeesuksen virheistä.

Minä aion taistella takaisin. Sen minä sanon, että tämä ei ole tässä.

Elävänä en tule ja kuolleena ette saa.

Rakkaat lukijani nyt jää heipä heit väliin ja mennään suoraan asiaan.

Keskustelun kohteena on tietenkin Veolia, joka uskomatonta kyllä on linja-autoliikennöintiin keskittyvä monikansallinen yritys. Kollegani jotka kuljettavat kansainvälisiä teräslaivoja paikallisliikenteessä ovat menneet lakkoon. Kyllä he kieltäytyivät tänään lähtemästä varikolta liikkeelle kuljettamaan suomalaisia. Voitteko kuvitella, Vantaalla varikot ovat täynnä metallisia teräslaivoja tyhjänpanttina. Olen pettynyt kollegoihini Vantaalla, he onnistuvat vain epäonnistumaan. Täällä Itäkeskuksen varikolla on ollut puhetta, että he ovat lakossa liian pitkien työvuorojen takia.

Itse en voi tälläistä käytöstä ymmärtää. Ajan itse päivittäin vähintään 12 tuntia ja kuten lukijat varmasti muistavat minä teen viikon jokaisena päivänä töitä. Jos ajattelisin samalla tavalla, kuin kollegat rajan takana, olisin itse lakossa joka päivä. Mutta teenkö minä niin. Teenkö? En tee, ei tulisi mieleenkään. En muutenkaan ymmärrä ammattiliittojen sotkeentumista minun ajamiseeni. En tarvitse ketään politrukkia metallisen teräslaivani komentokeskukseeni minua neuvomaan. Mutta näköjään Vantaalla kollegani tarvitsevat. Kollegani eivät ole sisäistäneet, että me olemme täällä kuljettamassa suomalaisia työhön joka päivä ympäri vuoden. Ilman poikkeuksia. Kollegoideni pitäisi ymmärtää, että lama-aikana jokaisen pitää joustaa, jotta saamme Suomen kilpailukyvyn taas kilpailukykyiseksi. Jos se tarkoittaa, että tehdään enemmän pienemmällä palkalla, niin sitten toimitaan sen mukaan. Olemme kaikki saman linja-auton kyydissä. Itsekin olen ajopäällikön käskystä lisännyt päivittäistä ajoaikaani 12 tunnista 14 tuntiin ja totta kai minuakin harmittaa, että viikon ainut vapaapäivä sunnuntai, kuluu minulta nykyään ratin takana. Mutta edelleen kaikkien pitää joustaa ja ainakaan en pääse tuhlaamaan rahojani vapaapäivänä. Nimittäin laman seurauksena ajopäällikkö joutui leikkaamaan palkkaani 45%. Se kuulostaa paljon ei-linja-autonkuljettajalle, mutta olen tottunut vetämään vyötä tiukemmalle. Tulen hyvin toimeen, vaikka saankin 45% vähemmän palkkaa. Jos minä tulen toimeen miksei kollegani tulevat Vantaalla toimeen. Ihmettelen kyllä.

Ennen lamaa minulla jäi kuukausittain käteen 2100 euroa. Joustamisen johdosta minulla jää käteen kuukaudessa 1100 euroa. Asuntoni vuokra on 330 euroa kuukaudessa ja kun tankkaan teräksisen karjankuljetusvankkurini menee siihen 400 euroa ja sillä pystyy kuljettamaan viikon suomalaisia työhön ja takaisin kotiin. Eli 4 tankkausta kuussa tekee 1600 euroa. Ravintoon menee kuukaudessa 100 euroa, onneksi hernekeitto ei paljoa maksa ja on vielä hyvää, kun sinne lisää sipulin ja nauttii sinapin kanssa. Tähän summaan pitää myös lisätä teräksisen sukkulani kunnossapitokulut. Onnekseni tunnen varikon huoltotiimin ja saan kollega-alennusta. Kunnossapitokulut ovat kuukaudessa noin 200 euroa, paitsi jos joku matkustaja on varastanut ikkunavasaran. Siis ne vasarat, joilla voi hätätapauksessa rikkoa ikkunan. Ne maksavat 30 euroa kappaleelta. Mutta nykyään pidän vasaroita komentokeskuksessani, josta jaan niitä matkustajille, jos tulee hätätilanne. Näin minulta säästyy kuukausittain rahaa. Pitää olla kekseliäs näin lama-aikana. Mutta takaisin raha-asioihin.

Eli kuun lopussa olen suunnilleen tuhat kaksisataa euroa negatiivisesti plussalla. Tämä ei ole niin paha asia, kuin kuulostaa. Tämänkaltaisiin tilanteihin on kehitetty joustavia luototusjärjestelmiä, joita käytän hyväksi. Eli joka kuukauden lopussa tilaan kätevästi tekstiviestillä vain puuttuvan summan rahaa. Raha tulee tililleni kahdessa päivässä ja olen taas omillani. Joku lukijoistani voisi miettiä miten tuo voi olla mahdollista. Mutta antakaas kun minä vastaan teille rakkaat lukijani. Suomessa on paljon eri luototusyhtiöitä ja käytän aktiivisesti niitä kaikkia. Olen siis kilpailuttanut luototusyhtiöt toisiaan vastaan. Tämän ansiosta pysyy tilini saldo kuukaudesta toiseen plussan puolella. Sitä paitsi en usko laman enää jatkuvan kovinkaan pitkään, onhan se kestänyt jo viisi vuotta. Ajomestari lupasi minulle palkkani nousevan ja työpäiväni pituuden laskevan, sekä sunnuntain muuttuvan takaisin vapaapäiväksi heti kun lama loppuu.

Toivoisin Veolian kollegoiltani enemmän yritystä. Lakkoilu ei auta ketään, katsokaa vaikka minua. Minä joustan ja myös ajomestari joustaa minulle.

Kyllä tämä tästä rakkaat lukijani ja kollegani.

Uikkarit todellakin otetaan pois suihkussa

Polskista Polskista rakkaat lukijani ja kosteat terveiset!!

Viime päivityksestäni onkin jo tovi ja paine saada päivityksiä on kova. Sen verran paljon on tullut tuota postia ja vaadittu minua tilille teoistani, joten olkaa hyvä uutuuspäivitys vain teille rakkaat lukijani.

Ajattelin kertoa teille rakkaat lukijani hieman vapaa-ajastani, kun olette saaneet vain lukea öljynkatkuisia ajotarinoitani. Ajotarinat harvemmin ketää edes kiinnostavat, korkeintaan sitä sairasta runkkaria, joka joka aamu tulee kyytiin seiskaseiskaan ja kysyy samat kysymykset.

-Ooks aina halunnut olla bussikuski?
-Onks tää automaatti vai manuaali?
-Mitä vuosimallia tää on?, se edellinen oli mukavampi, koska siinä oli huollossa asennettu uusi kampiakseli.

Siis kuvitelkaa joka helvetin aamu sama mies ja samat kysymykset. Ensimmäisenä päivänä olin kyllä otettu mielenkiinnosta ja huomiosta, että tein sen virheen ja olin mukava hänelle. Se oli virhe!
Sen jälkeen olen oppinut, että älä kommunikoi matkustajien kanssa, se tietää vain harmeja (paljon).
Viikon jälkeen aloin jo aavistamaan, että tällä kaverilla ei ole kaikki kunnossa ja tuollainen mielenkiinto henkii kyllä vahvaa autismia. No kyselin varikolla kollegoilta onko sama kaveri ollut ongelma aikaisemmin. Kollegani Amir nyökytteli innokkaasti päätään, mutta valitettavasti suomenkielen puute vaikeutti kommunikointia. Siirryin seuraavan kollegan puheille ja esitin saman kysymyksen. Ei mitään reaktiota, ei siis minkäänlaista. Olin pelkkää ilmaa kollegalleni. Siis kuvitelkaa kollegani ei mitenkään reagoinut kysymykseeni, ei mitenkään. Onko tämä sitä tiimihenkeä? Kysynpä vaan ja minä todellakin kysyn.
Minä kysyn suomalaisena linjaautokuljettajana, joka joka aamu kuljettaa suomalaisia työhön ja iltapäivällä takaisin kotiin. Minä kysyn isoisäni nimissä, joka sankarihaudattiin siinä ensimmäisessä sodassa. Minä kysyn ennenkaikkea tätä suomalaisena miehenä, miehenä joka haluaa vain saada vastauksia.

Palopuheellani ei ollut vaikutusta kollegaani. Eli haista Sakari paska ja näinmeidän kesken emme ole enää edes kollegoita. Sinä et ole minulle enää mitään. Et mitään. Vaikka henkeni riippuisi sinusta Sakari, mielummin kuolisin ja nousisin linjaautonkuljettajien Valhallaan.

Silloin päätin, että tää päivä on pulkassa. Otin metallinsinisen kuurakettini ja ajoin suoraan, pysähtymättä Olavinlinnantie kuutoseen. Parkkeerasin fallos-symbolini tien laitaan ja ilmoitin varikolle, että ei tää enää tänään tästä liiku. Öljytkin on levinnyt tielle. No eihän ne öljyt oikeesti ollut tielle levinnyt. Mutta tää on vanha kikka, miten saa loppupäivän vapaaksi. Varmuuden vuoksi revin vielä akunkin irti ja lennätin vankalla kuulantyöntö tekniikalla koko paskan metsään. Ei liiku toi linjuri tosta vähään aikaan.
Paljastan teille rakkaat lukijani pienen salaisuuden. Ennenkuin aloin ammattilaiseksi linjaautokuljettajaksi olin lahjakas uintilupaus.
Muistan edelleen, kun ihmiset puhuivat uimahallilla, että tuolla se Kake menee taas, pidä silmät auki on meinaan todella nopea kaveri!
No mutta kutsumuksellehan ei mitään mahda. Suureen pilliin vihellettiin ja löysin itseni tekemästä sitä mitä rakastan. Eli ajamassa teitä rakkaat suomalaiset työhön. Mutta työ vaatii aina vastapainoksi jotain. Itselläni se oli vuosikaudet alkoholi pienissä ja suurissa määrissä ja sitä se on itselläni edelleenkin, mutta ongelma se ei ole ollut enää senjälkeen kun vaimo lähti. Se on pitkä tarina ja edelleen hieman arka paikka minulle, että ei siitä sen enempää, kuin että olisinpa valinnut toisin silloin.
No mutta joo nyt sitä D-vaihdetta silmään alkaa tää päivitys taas levähtämään vaarallisesti. Eli siis paikkana oli Olavinlinnantie 6. Tunnetaan myös kylpylä Itäkeskuksena. Tarkoituksena mielen virkistävä uinti.
Työn puolesta saan virikesetelejä, joita voi käyttää uimiseen tai tehdä, kuten suurin osa varikolla pyörivistä kollegoista, vaihtaa tiukkaan viinaan. No mutta tänäänkin on kosteeta, ajattelin kun maksoin sisöönpääsyn. Itäkeskuksen uimahalli on rakennettu maan sisälle pommisuojaksi, jos siihen kuuluisaan isoon pilliin joskus vihelletään. Aika turhaa mielestäni, kyllä se viides kolonna on jo täällä Itäisessä kaupungissa. Mutta haavet ovat aina haaveita, ne eivät toteudu ikinä. Tämä on hyvä oppia ni ei tule pettymyksiä.
Mutta anyway, eteenpäin. Itäkeskuksen uimahalli on siitä mukava, että saat itse valita mistä otat kaapin ja itse aina valitsen kaapin numero 77 tai jos se on varattu, niin heti vierestä kaappi numero 69. Univormu siististi kaappiin ja firman tarjoamat speedot päälle, firman väreihin sopiva lakki, eli uimalakki, syvänveden siniset uimailulasit ja olin valmis.
Mutta eihän tää mennyt kuin elokuvissa, ei todellakaan, ei sinnepäinkään. Olin suihkussa ja nautin viilentävästä vedestä ja tuntui kuin päivän aikana kerääntynyt negatiivinen energia olisi valunut suihkuveden mukana pois harteiltani. Mietin jopa Sakarille anteeksiantamista. Mutta olisi pitänyt arvata, että silloin kun kaikki tuntuu menevän hyvin, niin silloin ne alkaa menemään alamäkeen.
Viereiseen suihkuun ahtautuu valehtelematta valaan kokoinen kaveri. Harvemmin katson miesten ulkonäköä, mutta tämä miehen hahmon ottanut valas oli jotain todella erikoista. Eikä siinä mitään, että mies näytti siltä, että oli läpikäynyt viisi vakavaa kolaria, mutta hän halusi tulla juttusille.
Jo isäni opetti minulle, ennenkuin siirtyi ulkomaille asumaan, älä ikinä puhu tuntemattomille miehille, varsinkaan suihkussa. Se harvemmin päättyy hyvin. Ei päättynyt tämäkään keskustelu hyvin. Mies aloitti harvinaisen kömpelön dialogin kanssani.

-Tiesiks, et uikkareissa ei saa olla suihkussa, mies kommentoi minulle ja samaan aikaan pesi itseään.
Vastasin, että tiedän kyllä uimahallin järjestyssäännöt ja olen juuri ottamassa uikkareitani pois.
No eihän tämä riittänyt miesvalaalle.
- Otatko ne nyt ystävällisesti pois, niin ei tarvitse kutsua henkilökuntaa tänne.
Siis mitä helvettiä, olen aikuinen mies ja kyllä minä osaan itse riisuutua.
-Kyllähän minä nämä otan pois, heti kun ehdin, vastasin.
Nyt vasta asiat alkoivat mennä hankalaksi. Miesvalas tarttui uimahousuihini kiinni ja huusi "MINÄ SANOIN, JOKO HYVÄLLÄ TAI HUONOLLA!!"
Kuvitelkaa rakkaat lukijani, minut riisuttiin vasten tahtoani uimahallin suihkussa ja vielä miehen toimesta.
Ei siinä ollut mitään mahdollisuuksia. Itse painan sen 67 kiloa ja tämän järkäleen kohdalla vaaka nousee sinne 130 kilon paremmalle puolelle. Vaikka olen harrastanut juoksukuntoilua, ei siitä ollut apua suihkussa. Nöyränä jouduin toteamaan tosiasiat.
1. Uimahousut olivat miesvalaan hallussa.
2. Miesvalaalla oli aloite minuun nähden.

Ei siinä voinut muuta kuin alistumaan kohtaloon. Miesvalas lupasi antaa uimahousuni saunan jälkeisen suihkun jälkeen, jos olisin ihmisiksi. Kysyin millä oikeudella revit uimahousuni jalastani ja et anna uikkareita minulle. Hän vetosi vartijan tutkintoonsa ja uimahallin järjestyssääntöihin. No ei auttanut kuin totella sääntöjä.
Siinä sitten saunottiin kaksistaan valasmiehen kanssa. Hän käytti minun uimahousujani peflettinä. Itse jouduin istumaan suoraan lauteen kanssa kosketuksissa. Saunottiin hiljaisuudessa parikymmentä minuuttia, mutta se tuntui minulle lifetime. Ainut keskustelun aihe oli, kun valasmies selosti minulle miksi uikkareissa ei voi tulla saunaan, koska klorofomi haihtuu hengitysilmaan ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa kuoleman
Viimein valasmies komensi minut suihkuun ja ajattelin, että nyt pääsen uimaan vihdoinkin.
Mutta ei, ei tietenkään,ei, ei, ei koettelus ei tähän loppunut.
Valasmies komensi minut samaan suihkuun hänen kanssaan. Kysyin miksi?
Vastaukseksi valasmies tarttui käteeni kipeästi ja ymmärsin olla esittämättä enää kysymyksiä. Pidin silmiäni kiinni ja mietin lapsuuden kesiä ikuisuudelta tuntuvan ajan.
Kello oli kahtakymmentä yli, kun menimme suihkuun ja havahduin kymmentä vailla olevamme edelleen suihkussa. Jeesus Kristus, pääsiäisen kunniaksi, päästä minut pahasta ja hukuta valasmies, ajattelin. Mutta mikään ei auttanut, oli pakko sopeutua.
Tasalta valasmies kuiskasi minulle "Oletko valmis?"
Vastasin olevani valmis. Vihdoinkin nöyryytys loppuisi. Valasmies piti minua edelleen kipeästi kiinni kädestäni ja pakotti minut fyysisellä preesenssillään pois suihkutiloista pukeutumistiloihin. Avaa kaappisi ovi hän käskytti minua. Katsoin ympärille ja yritin saada apua muilta uimareilta, mutta turhaan. He nauroivat minulle ja valasmies iski silmää heille. En ole ikinä ennen tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi. Pääsimme kaapilleni ja valasmies totesi minun olevan huumorimiehiä, koska kaappini numero oli sattumalta 69.
Valasmiehen käskyjen mukaan avasin kaappini. Hän laittoi uimahousuni sinne kuivumaan, laittoi euron takaisin pantiksi, jotta pukukaapin oven saisi lukkoon ja lukitsi oven.
Mietin taas, että miksi minulle käy aina näin. Halusin vain tulla uimaan ja mikä soppa tästäkin taas syntyi. Suljettuaan kaappini oven, valasmies laittoi omat uimahousunsa jalkaan ja päästi vihdoin minut kipeästä otteestaan. Hän lähti kaappini avaimen kanssa takaisin kohti saunatiloja. Kysyin häneltä saisinko avaimeni takaisin?
Tähän valasmies vastasi, mitä turhia, et osaa edes suihkuetikettiä, ei sua voi päästää uimaan. Odottele tässä ni saat avaimen kun tuun uimasta.
No mitäs siinä mies voi tehdä. Olet munasiltasi, yksin vihamielisessä ympäristössä ja valasmies vei sun kaappisi avaimen.
Odottelin siinä pari tuntia miehen paluuta ja valasmies oli kuin olikin sanojensa mittainen mies. Hän palautti kaappini avaimen ja halasi minua, totesi että hänen oli pakko olla kova minulle, koska muuten kukaan ei noudattaisi sääntöjä. Jollain pervolla tavalla tajusin tämän siansilmät omaavan uimarin olevan sisimmältään meidän miehiä. Säännöt on tehty noudatettaviksi ja hän katsoi omalla esimerkillään, että sääntöjä myös noudatetaan. Minähän tässä olin rikkonut epähuomiossani sääntöjä ja tullut uimahousuissa suihkuun. Säännöt ovat sääntöjä ja minussa on kyllä miestä tunnustaa, jos rikon sääntöjä.

En uimaan päässyt sinä päivänä, mutta opin jotain tärkeää.

Rautaketju on niin kova kuin sen heikon lenkki on kova.

Over and out, Kake kuittaa