ensimmäinen toukokuuta 1973

Samoin kuin kilometrejä ahnaasti nielevä metallinen temppeli, lähiöravintolassakin läsnäolijoita yhdistää yhteinen mutta ulkoinen päämäärä: matkatovereilla se on määräasema, ravintolavierailla humalan kyllästämä seurallisuus. Yhteisen päämäärän sisältö eli matkan tarkoitus kuitenkin vaihtelee kanssamatkustajasta toiseen. Yksinkertaistettuna on tultu juomaan, kukin eri syistä.

            Juuri edellä mainituista syistä rakastin elämääni. Päivisin kuljetin suomalaisia turvallisesti ansaitsemaan elantoansa sieluja tuhoavaan tehtaaseen ja hämärän tultua laskeuduin, kuin Jeesus vanhassa testamentissa, kuolevaisten joukkoon. Olin pidetty, rakastettu lähiöni työnsankari. Kaikilla mittareilla voitin jopa naapurikansamme sankarityöläisen Aleksei Stahanovin.

Stahanov oli Neuvostoliitossa vaikuttanut kaivosmies, joka 3. Elokuuta 1935 lapioi ennätykselliset 102 tonnia hiiltä viidessä tunnissa ja neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Mikä oli neljätoista kertaa enemmän, kuin mitä tavallinen kuolevainen pystyi Neuvostoliitossa lapioimaan.

Mutta hänhän oli vain ja ainoastaan kaivosmies. Kuka tahansa pystyy kaivamaan maata, siihen ei mitään taitoa tarvita. Toista se on meillä, kuolemattomilla linja-automiehillä, joiden pitää käydä vaativa koulutus ennen komentokeskukseen astumista.

Onko lapiomiehillä koulutusta?

Aivan.

Kunnioituksestani kertoo jotain se miten ravintolan vahtimestari napsautti jalkansa yhteen ja tervehti minua aina kunnioittavaan sävyyn, astuessani tavallisten kuolevaisten alkoholilla voideltuun olohuoneeseen. Näin vahtimestarin silmistä kateuden aiheuttaman pupillien laajentumisen ja hämmennyksestä johtuvan käsien tärinän, antaessani univormuni merensinisen päällystakkini hänen huostaansa.

Vahtimestari, sekä muu ravintolan henkilökunta eivät voineet millään uskoa, miksi saavuin iltaisin heidän ravintolaan. Olen aina muistuttanut itselleni, etten anna kaiken saamani kunnian ja arvostuksen muuttua ylimielisyydeksi tavallista ihmistä kohtaan. Kuten ensimmäinen ja kuuluisin, meistä ihmisten liikuttajista, Jeesus ja hänen taivaallinen kaikkivaltias vuoromestari Jumala, olen nöyrä, metallisen komentokeskuksen liikkeellepaneva voima.

Hyvä hyville ja paha pahoille.

Ravintolan asiakkaat, joita olin kuljettanut päivällä, osoittivat iltaisin kunnioitustaan minulle ainoalla tavalla, jonka he osasivat, eli voidellessaan minua alkoholilla. Minun ei ole ikinä tarvinnut käyttää maallisia keinoja tyydyttääkseni elämän janoani. Kuljettamani ihmiset toivat minulle, kiitollisuuden kyyneleet kasvoillaan valuen, menovettä.

Metallinen komentokeskus vaatii toimiakseen minun lisäkseni, pyhästä maasta pulppuavaa korkeaoktaanista seosta, johon on jalostettu Jerusalemin henkevyyttä ja oikeaoppisuutta.

Suoriutuakseni komentokeskuksen komentajana tarvitsen samasta pyhästä maasta versovaa jumalallista työntövoimaa, jota nautin tuontiviinin ominaisuudessa.

            Sellaisia olivat kunnianpäiväni nöyränä kansan palvelijana Jakomäen kylässä.