ensimmäinen toukokuuta 1973

Joskus on hyvä kävellä töihin.

Tai käyttää julkisia.

Kuuntelee Arttu Wiskaria.

Hermot ja huumorintaju kuin Vasili Blokhinilla.

Viimeinen vieras tulee olemaan Ramon Mercader. Ei kuitenkaan lähde ilman väkivaltaa, omien puheiden mukaan.

Egyptin pyramidit

Halikarnassoksen mausoleumi

Faroksen majakka

Artemin temppeli

Riippuvat puutarhat

Rodoksen kolossi

Zeus

Tallinnanaukio

Jos ei pääse sankariksi, pakko yrittää päästä rosvoksi.

Kuljen rikollisten rinnalla,

Asun hullujen naapureina

Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa, kuinka hirvittää heidän elämänsä täytyykään olla.

-     

HKL linja-autovarikko silloin, kun minä aloin kuljettamaan karjaa. Suurimman osan kuljettajaopiskelijoista oli varikolle houkuttanut toivo mieluisista tappeluista ja irstailuista kuin korkeista palkoista. Rakas lukijani, se todellakin näkyi siellä. Itiksen varikko muistutti enemmänkin 70-luvun Stokista. Varikon jokainen epäsiveä katse, jokainen sopimaton ehdotus: siellä ei todellakaan keskitytty pelkästään kuljetukseen. Jotkut sanoivat sitä homoseksuaalisuudeksi pahimmillaan, mutta olen eri mieltä. Tuolloin päällikkönä varikolla toiminut ostarilegenda oli ylpeä mies. Joi pelkästään aina kotona ja keräsi tölkit aina kierrätykseen. Nämä asiat olivat hänen suuri ylpeydenaiheensa, sen lisäksi, että hänen poikansa työskenteli huoltomiehenä. Sanoivat poikaa pahemmaksi vielä isäänsäkin pahemmaksi. Varikon romanttisen ulkokuoren taakse kätkeytyi tuolloin kuten nykyäänkin kurjuuden ja päihteiden sävyttämä arki. Fired up päihdeorgiat. Ulkopuoliset kuiskivat: sinne on suljettu työnvieroksujia. Joimme, mutta politiikkaa emme puhuneet. Niin kauan kuin työskentelimme varikolla, emme puhuneet politiikkaa. Liikenneministeri puhui varikolla vallitsevasta anomian tilasta, en tiedä siitä, en ymmärtänyt tuolloin, enkä ymmärrä vieläkään.