Aatami, Eeva, käärmeet ja slaavivivahde

Rakas lukijani, juuri sinä

Vuosikymmeniä ohjasin metallista teräslaivaani mekaanisten kuohujen keskellä. Aina Helsingin läntisiltä rajoilta asti Vuosaaren päättärille. Valvottuja öitä, valvottuja aamuja, valvottuja päiviä, niitä kertyi tuhansia. Aina valmiina aamunvaalean sinisessä univormussani, minä kuljetin teitä, ihmisiä, vaarojen ja viisiovisten karikkojen läpi, unohtamatta kaksipyöräisiä ohjuksia jalkakäytävillä, avasin ovet aina vasta kunnes se oli turvallista teille.

Viime lauantaina sain palkkion kaikesta tästä, kyllä palkkion, mutta se ei ollut mikään kultainen kädenpuristus tai taskukello, ehei, se oli eräänlainen käänteinen shekki arvoltaan kahdeksankymmentä euroa (80€).

Kyllä, rakas lukijani, minulle määrättiin matkustaessani metrossa tarkastusmaksu. Minulle Kauko Raumalalle, ehkäpä Helsingin tai ainakin Tallinnanaukion tunnetuimmalle metallisen teräslaivan kapteenille.

Kaikki alkoi, kun tarkoituksenani oli matkustaa todella idästä kaupunginkeskustaan. Yritin ensiksi päästä Itäväylän aaltoja halkovan metallisenteräslaivan kyydissä, mutta ajat ovat muuttuneet. Nuoret kuljettajat eivät enää päästä univormuun verhoutuneita tovereita kyytiin. Ainut ero hänen ja minun univormussa löytyy sävyasteikossa. Minun klassinen, aikaa kestävä aamunvaalean sininen univormuni, kun eroaa nykyisistä tummanpuhuvista, pahuutta ilmentävistä ja väkivaltaa hehkuvista nykyisistä liberaaleista univormuista. Pelkästään tämä riittää erottamaan minut ja hänet sekä maksuttoman kyydin. Mitä aikoja me elämmekään, jos tämä on tulevaisuutta, en halua elää siinä.

Koska metalliset teräslaivat ovat minulta suljettuja, jopa kansipaikkoja myöten, oli ainut mahdollisuus hoitaa siirtymä oranssilla slaavijunalla. Hyi helvetti, miten vihaankaan tuota kuljetusvälinettä ja kaikkia siinä. Jumala loi pyörän ja siitä tää homma lähti liikkeelle, mutta Saatana loi kiskot, siitä olen varma. Kiskot ovat nykypäivän Eeva, jos mennään raamatullisiin mittasuhteisiin ja mehän mennään.

Ei auttanut muuta kuin mennä selkä suorana Molokin kitaan ja astella Kontulan metroasemalle, varmuuden vuoksi käytin ei-ostarin puolta, koska ostarin puoli on meluisampi ja sieltä saa halpaa alkoholia, mutta kiusaus se on pienikin, joten paras kiertää ostari kaukaa. Jo portaissa huomasin slaavivivahteen, kusta ja muita eritteitä oli näkyvillä, jo portaissa. Eritteet kierrettyäni ja asteltuani portaat varovaisesti alas päädyin laiturialueelle. Sekin oli slaavimaisinta mitä tiedän. Vuoroväli oli pitkä, sekin slaavilaista. No pikakelataan nyt siihen kohtaan, kun astun helvetinhekumoivanoranssiseen kusiseen slaavi-, slummijunaan. Noin. Olen sisällä, istuudun paikalleni kaikessa rauhassa ja mitä näenkään ympärilläni: näky on kuin ilmestyskirjan sivuilta, sen näköisiä eläviä kuolleita, hirviöitä, keskikaljan kittaajia, että sanat eivät riitä kuvailemaan, joten suljin päättäväisesti silmäni tältä kaikelta kauheudelta. Puristin silmäni kiinni ja yritin häivyttää eläimellisen bakkanaalin hirmuhuudot, jotka repivät tärykalvojani eri suuntiin. Pahinta oli suomea murtaen kuuluva mekaaninen naisääni, joka kuulutti pysäkkien nimiä. Tämä ei totisesti ole ihmisen tapa matkustaa, ehkäpä siksi täällä ei ihmisiä matkustanutkaan. Aloin katumaan totisesti tekoani. Samaistin itseni Aatamiin, ei minä oikeasti tunsin olevani hän. No eiköhän siinä käynyt sitten niin, että havahdun voimakkaan ääneen huutavan korvaani ”Matkalippu, kiitos!”. Avasin silmäni ja edessäni seisoi tummansiniseen pahuutta ilmentävään paholaisen univormuun verhoutunut tarkastaja, joka vaati minua, Kauko Raumalaa, hänen majesteettinsa arvoasteikolla ensimmäisenä tulevaa metallisten teräslaivojen kapteenia. Olin pöyristynyt tarkastajan asenteesta. Hänen oli pakko huomata minun pukeutuneen kapteenin juhlaunivormuun, jollaisia käyttävät  ainoastaan vuonna 1988 valmistuneet metallisten teräslaivojen kapteenit. Nostaakseen omaa arvoansa hän ja hänen kollegansa, eivät suostuneet ymmärtämään arvoani. He olivat paratiisin käärmeitä. Tietenkin he olivat. Raiteet olivat Eeva ja he käärmeitä, sen näki kaikkialla slaavijunan sisuksissa. Minä, Aatamina, yksin heitä kaikkia vastaan.

Ja mitenkö kävi maailman suurimman pahuuden kohdatessa maailman suurimman hyvyyden?

Sain muistoksi arvojen taistelusta 80 euron tarkastusmaksun.