ensimmäinen päivä tavallisena kuolevaisena

Heipä hei rakkaat lukijani

Tilanteeni on edelleen kurja. Minulla on ollut aikaa miettiä kohtaloani. Olen monesti miettinyt tässä viime aikoina elämääni ja mikä on minulle tärkeää. Henkiseen synkkyyteeni on tuonut valoa kaikki elämäni hyvien hetkien muisteleminen. Olen mielessäni elänyt elämäni parhaimmat hetket uudelleen ja se tuo iloa surun täyttämään arkeeni. Viime päivät olen vain pystynyt istumaan keittiön pöydän äärellä ja pohtia tähänastista taivaltani.

Parhaimmat hetkeni elämässäni olen viettänyt ratin takana. Ehdottomasti!

Haikeana muistelen kun valmistuin linja-autokoulusta luokkani priimuksena. Me kaikki kurssilaiset olimme rivissä varikolla, joka oli koristeltu juhlallisesti tilaisuuteen sopivaksi. Kaikkien kurssilaisten lähimmäiset olivat kokoontuneet suureen juhlaamme. Emme enää olleet kurssilaisia, me olimme linjaatukuljettajia. Meidät kutsuttiin nimeltä noutamaan ajolupamme jokainen vuorollaan. Erityisesti muistan kun varikon megafoneista kuului nimeni ja minut pyydettiin noutamaan ajolupa. Itse evp. Vuoromestari Lamminparras oli jakamassa ajolupia. Mies joka on legenda kolmelle mantereella. Mies joka pystyi vaihtamaan vaihdetta, käyttämättä kytkintä, hän vain kuunteli moottorin kierroksia ja vaihtoi oikealla hetkellä vaihdetta. Olisin niin halunnut olla, kuin hän. Yksi legendoista tien päällä. Kuolematon Lamminparras.

 Nousin korokkeelle ja kävelin itse vuoromestari Lamminpartaan eteen. Siinä vetäessäni kättä lippaan vuoromestarille tajusin juuri unelmani toteutuneen. Minä olin jumalan armosta linjatukuljettaja. Kurssin priimuksena pidin puheen kurssitovereilleni. Puheeni käsitteli laajasti aikataulussa pysymisen tärkeyttä ja miten tärkeää oli, että me tulevat sukupolvet otamme kunniaksemme pysyä aikataulussa. Puheen päätyttyä yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin ja me kaikki kurssilaiset heitimme ajolakkimme ilmaan. Se oli hienoa aikaa ja juuri siksi tuntuu todella vaikealta ajatella sitä hetkeä.

Kuva kuvaa hyvin henkistä oloani.

Kirjoitan tätä päivitystä entisenä linjatukuljetttajana. Tuntuu vaikealta ajatella, etten enää ikinä kapua teräksisensinisen teräslaivani ohjauskeskukseen. Tästä eteenpäin joudun tyytymään koiran rooliin ja ostamaan nöyränä matkalippuni  ja matkustamaan rahvaan keskuudessa. Aikani ohjaamossa ovat auttamatta ohi. Minun paikkani on muiden elämässä epäonnistuneiden kanssa takapenkillä. Ainut epätoivoinen keino, jolla voin enää vaikuttaa asioihin on painamalla pysähtymisnappia ja toivoa, että kuljettaja pysähtyy oikealla pysäkillä. Olen pelkkä matkustaja. Pelkkä matkustaja, jolla oli joskus paikkansa tässä yhteiskunnassa ja se oli ratin takana. Ennen vietin puolet päivästäni metallisessa ohjauskeskuksessani. Mutta nykyään saan olla vain tunnin vaihtoajan sinisen teräslaivan kyyditettävänä. Turha edes haaveilla olevani enää ikinä mitään muuta kuin matkustaja. Olen vajonnut matkustajan tasolle, en ole enää minkään arvoinen. Minua saa lyödä, minua saa potkia, minua saa halventaa, koska olenhan kuitenkin vain pelkkä matkustaja.

Kusessa keitetty köyhän mittatilausuniformu

Minä Kauko Raumala olen vain yksi niistä tuhansista mitättömistä matkustajista. Muistan kun itse katselin säälivästi kaikkia niitä matkustajia, jotka kyytiini kapusivat. Tuolloin ajattelin etten ikinä halua päätyä samaan jamaan, kuin nuo jumalan hylkäämät matkustajat. Nuo matkustajat jotka elävät pientä mitätöntä elämäänsä, tehden pieniä mitättömiä askareitaan. Tunsin jo tuolloin sääliä heitä kaikkia kohtaan. He olivat kurjuuden kaivossa, vailla toivoakaan pois pääsystä. Muistan heidän sääliä anovat katseensa, kun he astelivat sisään. Silmiini sattui katsoa heidän ulkomuotoaan. Heidän vaatteensa olivat olleet uusia 1990-luvun alussa. Kulahtaneiden tuulipukujen saumat repeytyneenä he laahustivat askel askeleelta lähemmäs omaa kuolemaansa. Kuulin heidän tuulipuvun kahinansa, kun he ohittavat minut ja etsivät omaa paikkaansa minun teräslaivassani. Haistoin heidän epätoivonsa, tunsin heidän toivottomuuden. Heidät oli tuomittu kulkemaan synkkyydessä ja pimeydessä ikuisiksi ajoiksi.

Siksi minua satuttaa ajatella, että olen joutunut heidän keskelle. Heitä on kaikkialla ja heiltä ei voi paeta.