Paljon on ollut viime aikoina puhetta linjaatuonkuljettajiin
kohdistuvasta väkivallasta. Mainitakseni vain kollegoitani on piesty ympäri
pääkaupunkia.
Juuri tällä viikolla lehdissä on ollut esillä kollegani
törkeä piekseminen huligaaniteinilauman johdosta. Kollegaani kuristettiin
kesken ajon sillä seurauksena että hän menetti tajuntansa ja oli kykenemätön
jatkamaan vuoroaan.
Mutta tämä ei ole mitään uutta.
Päästyäni armeijan harmaista liityin heti siviilinä HKL:n
sinisiin. Vaihdoin lennosta univormusta toiseen.
Ja tätä päätöstä en ole katunut.
Enkä tule katumaan.
En nyt enkä myöhemminkään.
Nuorena märkäkorvana kokeneemmat kuljettajat laittoivat
minut heti koville. Jostain kummasta syystä nuoret märkäkorvat laitetaan
ajamaan itäisiä linjaautolinjoa.
Talontapa kuulemma heh heh.
Mutta tämä on
ainut tapa erottaa jyvät akanoista talon sisällä.
Me emme kaipaa pelkureita kuljettamaan kymmenien tonnien
painoisia teräslaivoja.
Mieleeni palaa elävästi(siis ei kuvainnollisesti) miten
minulle tuli vahvasti entinen merikapteeni pätemään kesken ajon, miten hän on
kuljettanut satojen tonnien painoisia veneitä ja että se vasta on stressaavaa.
Samaan hengenvetoon hän lisäsi miten on joutunut taistelemaan merirosvoja
vastaan merillä.
Nauroin entiselle kapteenille ja poistin hänet
linjaautostani heti seuraavalla pysäkillä.
Minulle ei entiset kapteenit käy pätemään.
Ja sitä paitsi entiselle kapteenille ei ole käyttöä linjaautossani,
kävelköön loppumatkan.
Helppoahan se on kuljettaa veneitä keskellä Atlantia omassa
yksinäisyydessä.
Mutta oikeassa liikenteessä, siellä vasta pitää olla
tarkkana.
Tilaa on vain muutamia senttejä ja nopeutta on oltava jos
haluaa olla aikataulussa.
Huomattavasti vaikeampaa on olla linjaautonkuljettaja.
Huomattavasti.
Sitä paitsi riskit ovat suuret.
Ja mitä tulee merirosvoihin. Ajan päivittäin Rastilaan.
Mutta palatakseni asiaan. Moni asia on muuttunut siitä kun
aloin kuljettamaan suomalaisia.
Ensimmäisinä linjoinani liikutin metallista teräslaivaani
itäisessä kaupungissa.
Olin silloin nuori ja juuri päässyt armeijasta, eli toisin
sanoen kuolematon.
Tulikasteeni oli yövuoro heti ensimmäisenä
työviikonloppunani itäiseen Helsinkiin.
Kyseinen reitti kulki vielä silloin Steissiltä itäväylää
pitkin Herttoniemeen, missä nousin valtaväylältä pienemmälle kokoojakadulle
kohti Roihikaa.
Linja menee Roihikan läpi Itistä sivuten suoraan Meltsiin.
Nuoruudessani työttömät terrorisoivat varsinkin näitä linjoja.
Voitte uskoa miten minua jännitti suljettuani ovet
steissillä ja laittaessani D-vaihteen silmään.
Mielessäni oli onneksi armeijan ajan opetukset. Joukkueeni
luti oli painottanut meille että ketju on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki
on.
Minä en tuottaisi pettymystä, en ole petturi. Minä kuljetan
tämän teräslaivan satamaan maksoi mitä maksoi.
En ole hirveän uskonnollinen mutta tuolloin lausuin
rukouksen jos toisenkin kääntäessäni keulan itään kohti.
Jälkeenpäin
ajatellen minun kanssani matkusti Jeesus, joka suojeli minua pahuuden voimilta,
eli paradoksaalista kyllä, kuljettamiltani matkustajilta.
Jo koulutuksen aikana olin oppinut että meidän pitää myös
kuljettaa kaikki jotka maksavat matkalipun hinnan.
Miten tyhmä ajatus, mutta säännöt ovat sääntöjä.
Säännöt on tehty noudatettavaksi ja niitähän myös
noudatetaan.
Matka sujui hyvin aina siihen asti kunnes nousin Itäväylältä
kokoojakadulle.
Sitten se tapahtui. Kesken Herttoniemen liikenneympyrän,
joka vaatii kuljettajan kaiken keskittymisen, lasinen olutpullo lensi
matkustamon puolelta tuulilasiin.
Nykyään en edes muista kaikkia kertoja jolloin minua on
heitetty olutpullolla, mutta ensimmäisen kerran kaikki muistavat.
Olin yltäpäältä
oluessa ja lasinsirpaleissa ja minun piti vielä ohjata kymmenien tonnien
painoista maantielaivaa.
Pysäytin linjaauton seuraavalle pysäkille ja nousin
kuljettajan istuimelta.
Suussani maistui lämmin kusenmakuinen olut ja lasinsirpaleet
raapivat kurkkuani, ohjatessani linjaauton turvallisesti pysäkille.
Koulutuksessa opetetaan että älä näytä pelkoasi, tapahtui
mitä tapahtui.
Älä näytä pelkoasi, jos vain noudattaa tätä viisasta oppia
selviää mistä tahansa.
Tämä mielessäni kokosin itseni. Minun rautalaivassani ei
tälläistä käytöstä suvaita.
Muistan niellaiseeni suuhuni lentäneen oluenpisarat ja
sirpaleet.
Joku saisi maksaa!!
En todellakaan tulisi myöhästymään aikataulusta sabotaasin
vuoksi.
Tämä rautalaiva saapuisi satamaan maksoi mitä maksoi.
Näin jälkikäteen ajatellen seuraavat tekoni eivät olleet rationaalisia. Olen
tähän päivään asti vaiennut tuon viikonloppu lähdön tapahtumista. En pysty enää
pitämään tätä syyllisyyttä sisälläni. Minun on pakko kertoa jollekulle sen yön
tapahtumista. Ystäväni ovat joko pettäneet minut tai kuolleet, joten heille en
voi puhdistaa sieluani, sama koskee perhettäni ja sukulaisiani. Mutta te
rakkaat lukijani saatte kuulla totuuden. Minun on pakko keventää sieluani. Sitä
paitsi rikos johon syyllistyin kyseisenä yönä vanheni vihdoin tänä vuonna. Voin
vihdoin puhua avoimesti siitä yöstä, joka muutti minut naivista idealistisesta
nuoresta pojanklopista paatuneeksi linjaautokuljettajaksi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti