kohta 4 päivä

Food balance. How and when and why truckers aka bus drivers/metallic masterpiece leasing personel

Hyvää Suomalaista Joulua Suomalaiset lukijani. Suomalainen joulu, maa suomenvalkoisena Suomalaisten hiihtäessä Suomalaisessa joulumaisemassa, Suomalaiset lapset saa Suomalaisia Joululahjoa Fiskarssin oranssisia saksia, Suomalaista Iittalaa, Suomalaista titinallea made in Suomi suomalaisen perheen pienemmille, Suomalainen joulurauha suomalaisesta salora televisiosta seuraan sitten suomalainen suomilippu suomalaiseen valkoiseen lipputankoon suomettumaan, sitten syödä suomalaisia herkkua joulupöydässä( joulupöytä on tehty made in suomessa Suomen Vallilassa suomalaisen opiskelijoiden toimesta) Sitten kun syöty, joulurauha, lahja jaettu, suomalaiset linjurikiitäjät menneet kotiin suomalaistumaan sitten haudalle suomalaisuutta muistelemaan, suomalaisia ruusuja suomalaisille esi-isille ja yhdelle teologian ylioppilaalle ja Kontulankaaren Alepan risteyksen kohdalle ruusuja kaatuneelle suomalaisia.

Sitten suomalaisia unia naamaan ja seuraavana päivänä kaikki uudestaan

Suomalaista Pari fotoa lounasajalta Suomalaisessa kanttiinissa back SUomi in the days/glory days Suomessa

Suomen Kiinalaista äijämättöä

Vaikka en Suomen aasialaisia hirveästi haluisi, pakko todeta Suome nuudelien olevan sopivaa mättöä jopa Suomalaiselle master metallic Suomalaiselle äijäkuskille

Suomalainen Ehdoton lemppari

Suomalaisuus lautasella

Suomalaista pinaattia

Suomalaista ketsuppia

Suomalainen Valmistettu Suomalaisella mikroaaltouunilla

Suomalaiselle miehelle

vaatimattomasti galaksin kovin tinderselfie, tunnustan it was me!!

TRRRRRIIIIIRRRRRR   Tindermäiset huomenet rakkaat lukijani

Rakkaudenrivimies, rakkaudenhurtta, rakkaudenylipappi Kauko Raumala päivittelee jälleen kuulumisiaan. Olen viime aikoina ladannut paljon aikaa ja energiaa tinderöintiin. Tuleva entinen vaimoni tajunnut lopettaa mustasukkaisen arvostelun tinderöinnin johdosta. En etsi sieltä aktiivisesti seuraa, enemmänkin kyseessä on uusien kontaktien ja verkostoitumiseen käytettävä apuväline, ainakin minun osaltani. Tavoitteenani on ollut käydä kaikki potentiaaliset vaimoehdokkaat läpi. Olen tehnyt kymmenen käskyn hengessä kymmenen kriteerin lista, johon vaimoehdokkaan on mahduttava.

Aluksi kriteereistäni:

1. Naispuolinen (EHDOTON)

2. Iältään 18-20-vuotias (ehdoton, mutta kaikkien muiden kriteerien täyttyessä voin joustaa muutaman vuoden molempiin suuntiin.)

3. Vakituiset tulot (en enää ala elättämään kotoota karanneita teinejä)

4. Kuppikoko vähintään sama kuin ajokorttiluokka

5. Omistaa matkakortin (EHDOTON)

6. Kaunis ja urheilullinen (ei tarvitse missi olla, mutta ei siitä ole haittaakaan.)

7. Isä maallinen

8.

9.

10.

Vielä tinderöinnin alkuvaiheessa, kun vielä amatöörimäisesti pyyhin mobiilipuhelimen pintaa hikisillä käsilläni, hien valuessa ja hikipisaroiden tippuessa näytölle kuurosateen muodossa, käydessäni manuaalisesti, tyttö tytöltä läpi tarjontaa. Parissa minuutissa tuli selattua kaikki Jakomäen kissat, jotka tinderiin oli pyydystetty. Taktiikkaan kuului vihreän valon luukuttaminen jokaiselle.

Sitten vain ryhdyin odottamaan. Maito oli kaadettu lautaselle, lautanen jätetty oven eteen, ei siihen muuta tarvita.

Meni päivä, meni työpäivä, tuli aamu, eikä mitään, ei yhtään mitään.

Eivät tajunneet arvoani, mutta voiko heitä syyttää, täällä Jakomäessä pitää olla vähintään tunnettu rocktähtimäinen sosiaalikatastrofi, joka neljäs päivä heittelee rahaa ilmaa ennen kuin kiinnostutaan. Arvot ovat aina olleet täällä erikoiset.

Joten oli pidettävä paussi ja muutettava suunnitelma: minun piti panostaa kuviini enemmän, kyllä sitten alkaisi homma rullaamaan ja vaihdettava metsästysalueeksi ihan mikä tahansa muu alue kuin Jakis.

Ja rakkaat lukijani!

Kuviin oli saatava enemmän vaaratilanteita, vauhtia, miehisyyttä ja kaikkea vaarallista, mikä takaisi huomion. Mistäkö tinderikuvissa tykätään? Palomiehistä, univormuista, kaikesta extremestä ja tietenkin tatskoista.

Mitäkö tein?

Aina ollut aktiivinen tulipalojen, onnettomuuksien seuraaja/fani ja idolisoin palomiehiä ennen kuin vaihdoin fanituksen miehistä parhaimpiin, eli linja-autonkuljettajiin.

Onnekseni hyvä ystäväni, vai olinko se minä, en tiedä, kaikki tuntuu tällä hetkellä hyvin sekaiselta, mutta joka tapauksessa hyvä ystäväni tai minä marssin vepareille, koska tullut oltua aktiivi niissä piireissä. No homo.

Univormu hommattu. Check

No univormu päällä sitten kiipesin paloauton katolle, vilkut vilkkui luonnollisesti, hälytysäänien laskeva ja kohoava itku kaikui seinistä ja katoista, käärin hihat ylös paljastaakseni sairaan siistit tatskani oikeassa kädessäni. Sukulaismies Matinkylästä oli ne minulle piirtänyt joululahjaksi ja ne on siistit, sairaan siistit. Oikeassa hauiksessa minulla on sairaan siisti tribaali, näyttää aivan aidolta mauritilaiselta tribaalilta, on teräviä kulmia ja suoria viivoja, hieman kuin metallisissa mestariteoksissa. Okei, mutta ei tässä vielä kaikki! 

Ei todellakaan rakkaat lukijani!!! Pakko laittaa parit huutomerkit, että ymmärrätte!!!!

Mun aika massiivisen oikean hauiksen tribaalit on verhoiltu jumalauta piikkilangoilla, KYLLÄ!! 

Tribaalien suorat ja tiukat kulmat + piikkilangat = vaatimattomasti galaksin siistein leima!

Oon usein varikolla ja yökerho Idänpisteessä näytellyt oikeaa haukkaani, vaikutus saanut katsojat haukkomaan henkeä, jalkojen vapistessa ja drinkkikäden täristessä. Mieleeni tulee aina mieleen, että se on kuin metallinen mestariteos verhottuna piikkilangoilla. Se olisi siistiä, jos sellasen tekisi ja ajelisi tuolla Itäväylällä.

Mutta takaisin tähän mun tinderselfieen, josta olin kirjoittamassa.

Kuvassa näkyy minä brankkarivormussa paloauton katolla, hälytysvilkkujen loistaessa kasvoiltani. Kuvassa jännitän oikeaa habaani, et piikkilankatribaali oikein hyökkää sun verkkokalvoille selatessasi sitä tinderiä ja sit vielä lisäsin yhel äpillä liekkejä ja salamoita siihen kuvaan, et tytöt tajuu tositilanteen olevan kyseessä, siis tulipalon ja mä oon sammuttamassa sitä, mut silti otan selfietiä sillei äijämäisesti. Vois kai sanoa sitä kuvaa äijäfieksi, koska se oikein tihkuu maskuliinisuutta ja hengenvaaraa, ei todellakaan mitään kynäniskakamaa!!

Siitä tuli älyttömän siisti ja laitan sen jo tänään tinderiin.

Joskus on hyvä kävellä töihin.

Tai käyttää julkisia.

Kuuntelee Arttu Wiskaria.

Hermot ja huumorintaju kuin Vasili Blokhinilla.

Viimeinen vieras tulee olemaan Ramon Mercader. Ei kuitenkaan lähde ilman väkivaltaa, omien puheiden mukaan.

Egyptin pyramidit

Halikarnassoksen mausoleumi

Faroksen majakka

Artemin temppeli

Riippuvat puutarhat

Rodoksen kolossi

Zeus

Tallinnanaukio

Jos ei pääse sankariksi, pakko yrittää päästä rosvoksi.

Kuljen rikollisten rinnalla,

Asun hullujen naapureina

Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa, kuinka hirvittää heidän elämänsä täytyykään olla.

-     

HKL linja-autovarikko silloin, kun minä aloin kuljettamaan karjaa. Suurimman osan kuljettajaopiskelijoista oli varikolle houkuttanut toivo mieluisista tappeluista ja irstailuista kuin korkeista palkoista. Rakas lukijani, se todellakin näkyi siellä. Itiksen varikko muistutti enemmänkin 70-luvun Stokista. Varikon jokainen epäsiveä katse, jokainen sopimaton ehdotus: siellä ei todellakaan keskitytty pelkästään kuljetukseen. Jotkut sanoivat sitä homoseksuaalisuudeksi pahimmillaan, mutta olen eri mieltä. Tuolloin päällikkönä varikolla toiminut ostarilegenda oli ylpeä mies. Joi pelkästään aina kotona ja keräsi tölkit aina kierrätykseen. Nämä asiat olivat hänen suuri ylpeydenaiheensa, sen lisäksi, että hänen poikansa työskenteli huoltomiehenä. Sanoivat poikaa pahemmaksi vielä isäänsäkin pahemmaksi. Varikon romanttisen ulkokuoren taakse kätkeytyi tuolloin kuten nykyäänkin kurjuuden ja päihteiden sävyttämä arki. Fired up päihdeorgiat. Ulkopuoliset kuiskivat: sinne on suljettu työnvieroksujia. Joimme, mutta politiikkaa emme puhuneet. Niin kauan kuin työskentelimme varikolla, emme puhuneet politiikkaa. Liikenneministeri puhui varikolla vallitsevasta anomian tilasta, en tiedä siitä, en ymmärtänyt tuolloin, enkä ymmärrä vieläkään.

Aatami, Eeva, käärmeet ja slaavivivahde

Rakas lukijani, juuri sinä

Vuosikymmeniä ohjasin metallista teräslaivaani mekaanisten kuohujen keskellä. Aina Helsingin läntisiltä rajoilta asti Vuosaaren päättärille. Valvottuja öitä, valvottuja aamuja, valvottuja päiviä, niitä kertyi tuhansia. Aina valmiina aamunvaalean sinisessä univormussani, minä kuljetin teitä, ihmisiä, vaarojen ja viisiovisten karikkojen läpi, unohtamatta kaksipyöräisiä ohjuksia jalkakäytävillä, avasin ovet aina vasta kunnes se oli turvallista teille.

Viime lauantaina sain palkkion kaikesta tästä, kyllä palkkion, mutta se ei ollut mikään kultainen kädenpuristus tai taskukello, ehei, se oli eräänlainen käänteinen shekki arvoltaan kahdeksankymmentä euroa (80€).

Kyllä, rakas lukijani, minulle määrättiin matkustaessani metrossa tarkastusmaksu. Minulle Kauko Raumalalle, ehkäpä Helsingin tai ainakin Tallinnanaukion tunnetuimmalle metallisen teräslaivan kapteenille.

Kaikki alkoi, kun tarkoituksenani oli matkustaa todella idästä kaupunginkeskustaan. Yritin ensiksi päästä Itäväylän aaltoja halkovan metallisenteräslaivan kyydissä, mutta ajat ovat muuttuneet. Nuoret kuljettajat eivät enää päästä univormuun verhoutuneita tovereita kyytiin. Ainut ero hänen ja minun univormussa löytyy sävyasteikossa. Minun klassinen, aikaa kestävä aamunvaalean sininen univormuni, kun eroaa nykyisistä tummanpuhuvista, pahuutta ilmentävistä ja väkivaltaa hehkuvista nykyisistä liberaaleista univormuista. Pelkästään tämä riittää erottamaan minut ja hänet sekä maksuttoman kyydin. Mitä aikoja me elämmekään, jos tämä on tulevaisuutta, en halua elää siinä.

Koska metalliset teräslaivat ovat minulta suljettuja, jopa kansipaikkoja myöten, oli ainut mahdollisuus hoitaa siirtymä oranssilla slaavijunalla. Hyi helvetti, miten vihaankaan tuota kuljetusvälinettä ja kaikkia siinä. Jumala loi pyörän ja siitä tää homma lähti liikkeelle, mutta Saatana loi kiskot, siitä olen varma. Kiskot ovat nykypäivän Eeva, jos mennään raamatullisiin mittasuhteisiin ja mehän mennään.

Ei auttanut muuta kuin mennä selkä suorana Molokin kitaan ja astella Kontulan metroasemalle, varmuuden vuoksi käytin ei-ostarin puolta, koska ostarin puoli on meluisampi ja sieltä saa halpaa alkoholia, mutta kiusaus se on pienikin, joten paras kiertää ostari kaukaa. Jo portaissa huomasin slaavivivahteen, kusta ja muita eritteitä oli näkyvillä, jo portaissa. Eritteet kierrettyäni ja asteltuani portaat varovaisesti alas päädyin laiturialueelle. Sekin oli slaavimaisinta mitä tiedän. Vuoroväli oli pitkä, sekin slaavilaista. No pikakelataan nyt siihen kohtaan, kun astun helvetinhekumoivanoranssiseen kusiseen slaavi-, slummijunaan. Noin. Olen sisällä, istuudun paikalleni kaikessa rauhassa ja mitä näenkään ympärilläni: näky on kuin ilmestyskirjan sivuilta, sen näköisiä eläviä kuolleita, hirviöitä, keskikaljan kittaajia, että sanat eivät riitä kuvailemaan, joten suljin päättäväisesti silmäni tältä kaikelta kauheudelta. Puristin silmäni kiinni ja yritin häivyttää eläimellisen bakkanaalin hirmuhuudot, jotka repivät tärykalvojani eri suuntiin. Pahinta oli suomea murtaen kuuluva mekaaninen naisääni, joka kuulutti pysäkkien nimiä. Tämä ei totisesti ole ihmisen tapa matkustaa, ehkäpä siksi täällä ei ihmisiä matkustanutkaan. Aloin katumaan totisesti tekoani. Samaistin itseni Aatamiin, ei minä oikeasti tunsin olevani hän. No eiköhän siinä käynyt sitten niin, että havahdun voimakkaan ääneen huutavan korvaani ”Matkalippu, kiitos!”. Avasin silmäni ja edessäni seisoi tummansiniseen pahuutta ilmentävään paholaisen univormuun verhoutunut tarkastaja, joka vaati minua, Kauko Raumalaa, hänen majesteettinsa arvoasteikolla ensimmäisenä tulevaa metallisten teräslaivojen kapteenia. Olin pöyristynyt tarkastajan asenteesta. Hänen oli pakko huomata minun pukeutuneen kapteenin juhlaunivormuun, jollaisia käyttävät  ainoastaan vuonna 1988 valmistuneet metallisten teräslaivojen kapteenit. Nostaakseen omaa arvoansa hän ja hänen kollegansa, eivät suostuneet ymmärtämään arvoani. He olivat paratiisin käärmeitä. Tietenkin he olivat. Raiteet olivat Eeva ja he käärmeitä, sen näki kaikkialla slaavijunan sisuksissa. Minä, Aatamina, yksin heitä kaikkia vastaan.

Ja mitenkö kävi maailman suurimman pahuuden kohdatessa maailman suurimman hyvyyden?

Sain muistoksi arvojen taistelusta 80 euron tarkastusmaksun.